Jannusch vaikeni hetkeksi, jolloin hänen kasvonsa tulivat sangen surullisiksi.
— No, tämä näkyy käyneen omaantuntoosi.
— Ei laisinkaan, herra pastori… Se on vain siksi… että… En tiedä teenkö Josefalle palveluksen, jos… hän nimittäin kovasti valehtelee, lisäsi hän kiireesti, ikäänkuin ei hän seuraavassa hetkessä enään olisi rohjennut lausua sanojaan.
— Vai niin sanot! Sit'en olisi odottanut… Sitä vaikutusta ei hän tähän asti ainakaan ole tehnyt.
Pastori ei saanut hämmästystään salatuksi. Hän tunsi äkkiä vissin tyydytyksen ajatellessaan, että hän nyt veljelleen saattaisi todistaa tämän ihmisrakkauden olleen yhtä tarpeettoman, kuin siitä johtuneen ikävän kohtauksen eilen illalla. Samalla saisi hän rehellisen syyn vapauttaa talonsa tyttöpahasesta. Hänet oli edellisenä iltana vallannut epämääräinen, synkkä aavistus, joka ei enään häntä päästänyt vapaaksi ja joka uhkaavana vaarana häntä painoi. Se pakoitti häntä tänä hetkenä tarkasti tiedustelemaan pojalta.
— Siksi, että hän niin osaa teeskennellä, jatkoi Jannusch kehoittamatta, kun hän huomasi pastorin hämmästyksen. Hänen rohkeutensa kasvoi ja vaistomaisesti tunsi hän, että hän tässä saattaisi voittaa enemmän kuin oli toivonutkaan. Tämä hurskas mies näytti todella olevan hyväluontoinen herra, joka arvosteli ihmisiä raamatunlauseitten mukaan.
— Niin, hän osaa olla niin tekopyhä, niin ulkokullattu, kun hän vain luulee voittavansa etuja. Totisesti, niin se on… Hän menee paikalla tainnoksiin, kun hän tahtoo herättää säälivien ihmisten armahtavaisuutta. Usein hän on tehnyt samalla tavalla kuin eilen. Syötyään, juotuaan tarpeeksi, lähtee hän tiehensä, niin että helähtää! Ja nauraa kepposelleen… Hänet pitää tuntea! Ja kuinka hän osaa kuljeksia!… Pimeässä ja pakkasessa!… Kerrankin viipyi poissa kolme päivää ja kolme yötä yhtäperää, niin että isä Jannuschin piti panna liikkeelle koko poliisilaitos! Yksin ruumishuoneessakin kävimme häntä hakemassa… Ja sitte… sitte hän tuli kotiin tyytyväisenä ja iloisena ja nauroi meidät pataluhiksi. Senkin mukula! Kuka tietää kenen luona oli ollut!… Kunhan ei isä vain olisi hänelle niin lempeä, tarkoitan niin sääliväinen! Hän on todellakin liian hyvä! Ja sitte hän vielä sanoo, että häntä pahoin kohdellaan!… Tarvitsisiko hänen koppa kainalossa kulkea kaupustelemassa? Mutta hän ei tahdo muuta… Siksi ettei hänellä ole muuhun halua. Se kuuluu juutalaisiin… Niinhän hänen äitinsäkin kuuluu tehneen. Hänhän kauvan piti romukauppaa. Niin sanoo ainakin isä…
Samassa koetti August taas housuntaskuaan. Se herätti hänessä uuden tuuman.
— Niin, mutta pahin kaikesta, herra pastori, on, että hän varastaa. Sitä ei uskoisi, kun näkee hänen kasvonsa. Mutta niin se totisesti on! Rangaiskoon minua hyvä Jumala, jos olisin valehdellut!… Kyllä meidän on pitänyt kaikennäköistä kärsiä. Kerrankin hän tuli kotiin, taskussaan miehen kultakello. Löysin sen keskeltä katua, sanoi hän. Isä ja minä löimme kätemme yhteen. Ajatelkaa, herra pastori, kultainen miehen kello vitjoineen! Eihän sitä kukaan lähde ilman aikojaan kadottamaan kadulle… Voi, sinua kelvoton, sanoo isä, menenpä heti poliisiin. Isä on nimittäin siinä suhteessa rehellisin mies maan päällä, herra pastori. Isä menee siis todellakin poliisiin ja vie kellon. Sinne olikin juuri ilmoittaunut herra, joka yöllä oli ollut juovuksissa ja silloin luuli kadottaneensa kellon. Tietysti isä jätti hänet siihen luuloon, pelastaakseen meidät häpeästä. Isä sai palkkioksi kaksikymmentä markkaa löytäjäisiä…
— Se oli oikein tehty, aivan oikein, keskeytti hänet Julius, joka oli istuutunut ja kuunteli, kädet ristissä.