— Mutta siinä ei vielä ole kaikki, jatkoi Jannusch. — Kerran tuli hän kotiin ja toi tullessaan kynityn kanan, jonka sanoi saaneensa lahjaksi ja tahtoi antaa sisarilleen seuraavaksi päiväksi. Ne ovat nimittäin hänen äitinsä omia lapsia. Vai, vai, sanoi isä, sen asian jo tunnen. Minua vain hämmästyttää ettet kadulta löytänyt tätä kynittyä kanaakin! Me olemme köyhää väkeä emmekä tarvitse kanoja ravinnoksemme, kaikista vähinten kun ne ovat varastetut. "Rehellisyys maan perii" ajatteli isä taaskin ja läksi poliisiin viemään kanaa, tietysti löytötavarana. Mutta siellä sanottiin, ettei kukaan ollut ilmoittanut kadottaneensa kynittyä kanaa. Sitäpaitsi oli elukka jo hiukan vanha. No, isä sitte rauhoittui, ja minä ja Anton — se on toinen meistä, se paha poika — me paistoimme kanan ja söimme sen hyvällä omallatunnolla. Tietysti emme voineet antaa mitään siitä pienille lapsille, sillä liha haisi jo kovasti. Isä arveli heidän tulevan kipeiksi siitä… Josefa ulvoi, mutta varma on, että hän oli varastanut kanan. Ties miten paljon hän jo lienee näpistellyt meidän tietämättämme. Aina hänellä oli rahaa taskussa ja makeisia hän söi mielellään… Olkaa vain hyvin varoillanne, herra pastori. Silmänne tulevat piankin aukenemaan. Mutta se tulee siitä, ettei se mörökölli koskaan ole ottanut rukouskirjaa kouraansa.
— Minkä kamalan kuilun tässä lapsen sielussa oletkaan minulle avannut, poikani. Kiitän sinua siitä, sanoi Julius, joka tarkasti oli tutkinut puhujan kasvoja, huomaamatta niissä mitään epäilyttävää. — Aikomuksemme oli pitää tyttö talossamme ja kasvattaa hänestä uskovainen kristitty. Mutta nyt tutkimme ennenkuin toimimme.
Tämän sanottuaan, hän nousi, käänsi Augustille selkänsä ja astui huolestuneesti pudistaen päätään ikkunan luo. Äkkiä hän kääntyi.
— Sanoitko jotakin, poikani?
Hänestä tuntui nimittäin sillä kuin joku hänen takanaan olisi tehnyt huomautuksen.
— En, herra pastori.
Huomaamatta oli Jannusch avannut suunsa selkosen selälleen ja nauranut äänetöntä naurua. Jokunen ääni oli siinä päässyt kuuluviin. Mutta samassa hän taas seisoi paikallaan totisena ja arvokkaana kristittynä, jolla ei ole mitään tekemistä tämän maailman viekkauden kanssa.
— Sinulla näkyy olevan huonot saappaat, poikani, sanoi Julius kun hän taaskin antoi silmänsä tarkastaa pojan olentoa.
— Niin, jos herra pastorilla ehkä olisi pari vanhoja saappaita…
Häpeillään katsahti hän kurjiin suippoisiin saappaisiinsa, jotka eivät suinkaan enään olleet sopusoinnussa sinisen kaulaliinan kanssa.