Pappi! Kummallista, että hän aina niin oli pitänyt kirkoista ja että kellojen soitto aina oli ollut hänestä niin ihanaa. Varsinkin tuo harmaantunut satavuotinen temppeli tuolla vastapäätä! Kiviportailla istuessaan piti hänen uudestaan ja uudestaan kääntää katseensa pyhää rakennusta kohti. Vaikka hän olisi ollut kuinka etäällä ja kuinka väsyneenä, niin hänen mielensä aina halasi sinne, tuohon kulmaan, jossa vallitsi hautausmaan hiljaisuus. Ja kun seurakunnan kirkon kellot soivat ja tuuli selvästi kantoi hänen korviinsa nuotin virrestä "Jesus onnen', osan' oma", silloin hän ehdottomasti nosti katseensa taivasta kohti, sulki kädet ristiin ja kuunteli syvässä hartaudessa, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut loppuun.
Muutamassa sekunnissa virtasi kaikki tuo hänen mieleensä. Hänet valtasi äkkiä kamala sekamelskan tunne, vaikutukset riistivät hänet mukaansa. Hän oli kadottamaisillaan tajuntansa. Sinä hetkenä oli kaikki hänelle yhdentekevää: hänen kohtalonsa, koko talo, pastori, poika tuossa, hän itse, yksin kotona olevat pikku siskotkin. Hän halusi vain paikkaa, johon saattaisi kallistaa päänsä, jossa painaa kätensä kuumaa otsaa vastaan ja olla ypöyksin ajatuksineen.
Jo kuului pastorin ääni. Silloin hän sai voimansa takaisin, läksi pois ja katosi oven taa, josta oli tullut.
Julius tuli samassa paikalle, kyökkipiian seuraamana, joka kantoi saapasparia. Heidän takanaan oli Klaudina.
— Tässä poikani. Nyt saatat lähteä.
Pastori alentui sormenpäillään painamaan Jannuschin kättä, josta tämä tuli niin liikutetuksi, että hän suuteli hyväntekijänsä oikeaa kättä.
— Nepä ovat vahvat, niilläpä tulen herrastelemaan. Hyvästi herra pastori, hyvästi arvoisat naiset, hyvästi.
Hän painoi saappaat lujasti vasempaa housuntaskuaan vastaan, kumarsi moneen kertaan Juliukselle, piialle, Klaudinalle ja kiirehti, takaperin astuen ja pastorin katseitten seuraamana, pois.
Niin kauvan kuin hän asteli samaa katua, ei hän muuttanut nöyrää käytöstään. Vasta kun hän oli kääntynyt seuraavasta kulmasta, ojentui hän suoraksi ja varmaksi ja oikaisi takkiaan, jotta poimut vähemmin näkyisivät. Muotikaupan akkunaan hän pysähtyi peilautuakseen muutaman minuutin. Kun hän näki, että hattu oli kunnossa eikä kaulaliinakaan vielä ollut kadottanut muotoaan, rauhoittui hän ja astui eteenpäin. Sitte hän mielihyvällä tarkasti taaleria, jota hän yhä suonenvedontapaisesti likisti vasemmassa kourassaan. Vihdoin hän luki vuosiluvun, jolloin se oli tehty ja pahoitteli kovasti, ettei se ollut muistoraha kuninkaan kuoleman johdosta vuodelta kuusikymmentä. Sitte hän päänpäätteeksi tavasi koko päällekirjoituksen: Fredrik Wilhelm IV, Preussin kuningas.
Muutamaksi hetkeksi vaipui hän syviin ajatuksiin. Saappaat vaivasivat häntä. Hän astui tokeen poikki ja kääntyi oikealla olevalle Parochial-kadulle. Tällä kaltaisella, ikivanhalla kadulla oli ammoisista ajoista asunut ääretön liuta suutareita, jotka kellarikerroksissa, vierekkäin, avoimien oviensa ääressä kalkuttelivat töitään. Saman palveluksen, jonka kuuluisa Mühlendamm toimitti vanhoille vaatteille, toimitti tämä kunnianarvoisa katu kuluneille jalkineille. Suurimmatkin ihmetyöt saatiin siellä aikaan. Käsityöläiset sieltä enimmäkseen ostivat tarpeensa; mutta moni köyhä Apollonkin poika hiipihe pimeällä pitkin seinävieriä, täällä uudistaakseen vähästä maksusta pukunsa alimman puolen.