— Ei, ei, tämä ei käy laatuun. Ne ovat halvasta paikasta.
— Mutta olkaa toki järkevä! Johan te ihan sivumennen ansaitsette sata prosenttia… Kokonaista kolme markkaa. Se ei voi olla mahdollista!
Hän kerrassaan suuttui ja kierteli keikaellen kädessään kovaa taaleria, jotta kauppias huomaisi hänen kyllä voivan maksaa tuon vähäpätöisyyden. Äkkiä pisti hän kätensä taskuunsa ja veti esiin siellä olevan kalun.
— Katsokaappa tätä kalua, mestari Kubisch. Mitä te pidätte tästä kapineesta? kysyi hän tyynesti, ikäänkuin hän olisi mukautunut vaatimukseen ja pitänyt riidan päättyneenä. Hän oli istuutunut ja käänteli kädellään esinettä joka puolelle ilmassa. — Ymmärrätte kai taidetta? lisäsi hän. — Kuinka ette ymmärtäisi! Niin tottunut mies kuin te… Tiedättekö, että teitä aivan voisi pitää taiteilijana, jollei tietäisi mitä ammattia te harjoitatte?
— Todellako, herra Jannusch? Niin, kuka tietää, miksi ihminen olisi voinut kyetä, kun vain olisi ollut varaa… Kaunis kuva, täytyy myöntää!
— Ja, mikä on pääasia: kallisarvoinen. Uskotteko, että se on kuuluisa taideteos? Olen vakuutettu, ettei museoissamme ole mitään sen kaltaista. Sellaisia ei tavata joka päivä.
Kubisch oli istuutunut jakkaralleen ja katseli nyt kaikilta kulmilta kuvaa. Sade oli taaskin alkanut. Yksitoikkoisesti pisarrellen rapisteli se katukäytävällä. Senkautta oli holvi käynyt vieläkin pimeämmäksi, jonkatähden mestari asetti pienen lampun työpöydälleen.
— Miten hienosti se on tehty! Kas nyt silmiä, nenää, suuta, puhui hän yhtämittaa… Mistä olette saanut tuon kalun?
— Senkin on setäni, pastori, lahjoittanut. Hän oli saanut sen isältäni. Olen jo ollut äärimmäisessä hädässä, mutta uskotteko, että olisin saanut myydyksi tuon taideteoksen? Ja nyt minun kuitenkin täytyy se tehdä.
— Täytyy se tehdä, herra Jannusch, todellako?… Ehkä tahdotte olla hyvä ja sitte — sivumennen — kertoa, mitä olette saanut siitä? Olen hyvin utelias.