— Kuulkaa, äännähti Jannusch, ottakaa te koko kapine ja antakaa minulle kuusi markkaa, niin olemme kuitit.
— Taivaan nimessä, herra Jannusch! Kuinka olisitte niin kevytmielinen.
— Siksi vain, että minusta on ilkeää kulkea kaikkialle. Älkää kauvan tuumiko. Minä tarvitsen rahaa.
— Ei, ei, herra Jannusch. Teidän täytyy mennä oikeaan kauppaan. Tiedättehän sitäpaitsi, etten tee kauppaa tällaisilla tavaroilla.
— No, antakaa sitte viisi markkaa. Jollen olisi niin pahassa pulassa, niin pyytäisin siitä kymmenkertaisen hinnan.
Äkkiä kävi Kubisch epäluuloiseksi, ainakin päättäen siitä silmäyksestä, jolla hän vieraaseensa katsahti. Sitäpaitsi rupesi hän oikean käden etusormella koputtelemaan kalua, ikäänkuin hänen tutkittavanaan olisi ollut kuparinen kattila.
Tämän keskustelun aikana astui pitkä, risaisen näköinen mies puotiin, lausui kovalla äänellä "hyvää päivää", ja istuutui tutunomaisesti jonkinlaiselle kyökkituolille, joka oli vasemmalla sisäänkäytävästä. Ostaja luultavasti. Kasvoista päättäen oli hän vielä nuori, mutta posket olivat sisäänpainuneet niinkuin taudin jäleltä ja luonnottoman punaiset. Hento, punertava parta peitti leuvan. Kun hän otti hatun päästään, näyttäytyi samanvärinen upea tukka, joka huolellisesti oli jaettu keskeltä. Jo ensi näkemältä huomasi hänen olevan rappiolle joutuneen henkilön paremmasta säätyluokasta.
Kubisch pyysi häntä hetkisen odottamaan, johon vieras puolestaan, hiukan kankeasti, vastasi, ettei pitänyt antaa hänen häiritä; hänellä oli kyllä aikaa.
Mestari ja Jannusch eivät aluksi välittäneet hänestä vähääkään, vaan keskustelivat siitä, ketä kalu mahtoi kuvata. Joku pyhimys se varmaankin oli; siitä he olivat yksimieliset.
— Luuletteko että se on apostoli Paavali? kysyi Jannusch. — Jos niin olisi, niin totisesti voisitte antaa kuusi markkaa. Sillä Paavali oli varmaankin hyvä apostoli. Sen verran muistan vielä.