— Ei. Paavalin parta oli aivan toisellainen. Tiedän sen aivan varmaan! Mutta odottakaappa… se saattaa olla Johannes Kastaja.
— Mitä te puhutte, Johannes Kastaja! huudahti Jannusch innoissaan. — Sitte hän olisi Kristuksen näköinen. Johannes kuuluu olleen Kristuksen näköinen.
Vierasta näkyi keskustelu suuresti huvittavan, sillä hän veti äkkiä tuolinsa aivan työpöydän ääreen, mikä sai molemmat toiset hämmästyneinä nostamaan silmänsä.
— Se voi sentään lopuksi olla evankelista Luukas, alkoi mestari taas. — Hän se varmaan on. Luulen kerran nähneeni hänen valokuvansa… Muuten häntä saattaisi pitää Nikodemuksena, joka yöllä kävi Kristusta tervehtimässä… Pitäisi teidän toki paremmin tuntea pyhät miehenne, herra Jannusch, koska kerran tahdotte ruveta tutkimaan jumaluustiedettä, virkkoi Kubisch vihdoin vihoissaan, kun he vielä hetkisen olivat kiistelleet.
Vieras oli useita kertoja itsekseen naurahdellut. Kun Jannusch sattumalta katsoi häneen, pusersi hän kokoon vasemman silmänsä, ikäänkuin sanoakseen: sinä se kanssa näytät hyvältä linnulta! Häntä nähtävästi huvitti nuo molemminpuoliset arvelut. Viimeisten sanojen johdosta hän kehoittamatta sekaantui keskusteluun ja kääntyi Augustin puoleen.
— Aiotteko tutkia jumaluusoppia? Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, nuori mies.
— Kas, senhän minäkin aina olen teille sanonut, puuttui Kubisch puheeseen.
— Koska jumaluusoppineet aina ovat suurimmat pässinpäät tässä kiittämättömässä maailmassa, jatkoi vieras varmasti, jolloin myöskin ilmeni, että hän oli ryypännyt. — Tiedättekö mitä kirkko on? Minä teille kerron. Kirkko on rakennus, joka ottaa tilaa. Sitä eivät loogikot enempää kuin kaikki kirkkoisät, sellaiset oppineet kuin Athanasius, Chrysostomus, Aquino ja keitä kaikkia heitä lieneekään, saata kieltää. Puhumattakaan herroista virallisista päälliköistä, jotka kuulevat ruohon kasvavan… Noudattakaa minun sanojani eikä minun töitäni, kuuluu evankeliumin kirjoittamaton sana. Ja se se on kirkko. Sanokaappas, hyvät herrat, onhan varma, että Kristus oli Jumalan poika. Hän riippui ristillä ja huusi: Jumalani, miksi minut ylenannoit? Mutta Jumala ei tullut häntä auttamaan. Eikö se ollut petomainen isä?… Sillä joka lastaan rakastaa, pelastaahan se hänet kuolemasta… Sallikaa minun esitellä itseni. Olen kandidaatti Bläsel. Dietrich Oskar Bläsel.
Kubisch ja Jannusch menivät vallan ymmälle. Se oppi, jonka he edellyttivät löytyvän tuossa herrassa, teki heidät joksikin aikaa sanattomiksi. He nousivat melkein yhtaikaa ja kumarsivat suurimmalla kohteliaisuudella. Jannusch lausui nimensä hänkin. Äkkiä otti Bläsel kuvan käteensä ja sanoi:
— Tiedättekö kuka se on? Se on pyhä Krispinus, suutarien suojeluspyhä. Ostakaa te kuva!