— Ai, se, joka varasti rikkailta nahkaa tehdäkseen köyhille kenkiä, huudahti Kubisch innostuneena.
— Aivan niin. Katsokaahan — hänhän kädessäänkin pitää nahkakappaletta.
Tuntematon pyhimys pusersi todellakin nyrkkiinsä jotakin, josta ei varmaan saattanut sanoa, oliko se kirja vaiko taulu. Kubisch oli kaikissa tapauksissa vakuutettu siitä, että hän oli pyhän Krispinuksen kanssa tekemisissä. Tämän suojeluspyhän hän jo kauvan oli toivonut omistavansa jossakin muodossa. Varmaankin oppinut herra kandidaatti mahtoi tuntea asian paremmin kuin ylioppilaskokelas. Ja kun Jannusch samassa pontevasti rupesi kehoittamaan häntä joko kuudella markalla ostamaan arvokkaan Krispinuksen tai jättämään hänelle saappaat, niin hän todellakin taipui avaamaan nahkakukkaroaan ja panemaan pöydälle kaksi kovaa taalerin kappaletta, jotka Jannusch paikalla korjasi. Hän olisi sinä hetkenä ollut valmis ilosta suutelemaan tuota vanhaa tyhmyriä.
Hän odotti sitte kunnes herra kandidaatti oli tehnyt kauppansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista kunnioitusta kuin nyt tuota miestä kohtaan, joka oikeaan aikaan oli rientänyt hänen avukseen petkuttamaan ukkopahaa.
Kymmenen minuutin kuluttua he molemmat läksivät puodista, kumpikin sydämmensä pohjasta tyytyväisinä siitä että kuivin jaloin saivat herrastella keskellä sadetta.
Ensi kulmassa osti Jannusch heti venäläisiä paperossia ja kohteli hyvin ylpeästi puotipalvelijaa, kun ei, tämä tarpeeksi pian häntä totellut. Kadulle tultuaan, ojensi hän kohteliaasti kotelon toverilleen.
— Nyt te kai tarjootte lasin olutta, virkkoi Bläsel tutunomaisesti, ikäänkuin he olisivat olleet vanhat ystävät. — Teitte hyvät kaupat.
— Oliko se todellakin pyhä Krispinus? kysyi Jannusch.
— En tiedä. Luulen että se oli hyvä Jumala itse. Kuka ne pyhät kaikki tuntisi! Mutta ajatelkaamme, että se niin oli. Luulo yksin tekee onnelliseksi.
Jannusch nauroi "onnistunutta pilaa". He olivat likenneet Kirkkokatua, jolla Konrad asui. Jannusch tahtoi kulkea sitä, mutta Bläsel pani vastaan.