Juliuksen tyköä meni Konrad isänsä luo. Vanha pappila teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen; tosin se oli hiukan piilossa kirkon takana, mutta sitä suurempaa rauhaa nauttivat asukkaat. Keskellä pieniä, vinoja taloja mataline, huonoine kauppapuotineen, näytti se olevan oikein ylhäisön asunto. Vanha lehmus, jota uusi aika oli armahtanut, korotti oksiaan aina katon yläreunaan asti; se oli kyllä tähän vuodenaikaan paljas, mutta loi sentään kodikasta eloa taloryhmien hiljaisuuteen.
Yleensä näyttäytyi tämän temppelin ympäristö hyvin edullisessa valossa Marta-kirkon likiseudun rinnalla. Siellä oli kaikki yksitoikkoista, mustaa, lahonnutta: vuosisadat puhuivat kieltään, menneisyys seisoi koskemattomana. Täällä olivat uusi ja vanha elämä yhtyneet: kaikki näytti ystävälliseltä, hauskalta; huolellisuutta, puhtautta huomattiin kaikkialla. Teitä kulki ristiin rastiin nurmikkokentällä, jonka peräpuolta rajoitti sakaristo. Kentän keskellä ja molemmin puolin pääporttia oli puu- ja pensasryhmiä. Itse kirkko kiilsi ja hohti; muurit olivat hyvin säilyneet ja hiljan vernissatut, ja kaksoistornit nostivat nuorekkaasti kaulojaan taivasta kohti.
Konrad astui portaat yläkerrokseen ja meni oven ohi, joka alakerrassa vei toisen papin asuntoon. Hän astui kaksi porrasta kerrallaan, eikä voinut vastustaa omituista liikutuksen tunnetta. Mielikuvitus muutti hänet siihen aikaan, jolloin hän, kainalossaan koulukirjat, kevein mielin oli kulkenut tätä tietä. Keskellä portaita hän seisahtui. Oikealla seinällä oli komero, jossa joskus taka-aikoina lienee seisonut kuva. Saattoi vielä nähdä paikan, mihin jalusta oli ollut muurattu. Niinkauvan kuin hän muisti, oli komero ollut tyhjänä. Koulupoikana oli hän käyttänyt sitä piilopaikkana, josta pelästytti sisartaan, tämän astuessa ohitse.
Samaan komeroon liittyi sitäpaitsi muisto, joka tähän päivään asti tuoreena oli säilynyt hänen mielessään. Kesäisenä iltapäivänä, hämärän langetessa, seisoi hän useiden leikkitoverien kanssa portailla. Pitkä poika, aika velikulta, asettui komeroon saarnaamaan, koettaen suurin liikkein jälitellä Konradin isää. Tämä tapahtui niin sanomattoman hullunkurisesta, että kaikkien piti ääneen nauraa ja Konradkin nauroi joukon mukaan.
Äkkiä ilmestyi portaitten alapäähän pastori itse; huomaamatta katseli hän hetkisen leikkiä. Kun hän sitte, hattu kädessä, niinkuin hänen tapansa oli, hitaasti astui ylös portaita, hajosivat pojat, häpeillään ja pelästyneinä parvesta. "Jääkää tänne! Kukaan älköön liikkuko paikalta!" huusi hän sellaisella voimalla kuin jos hän olisi puhunut kirkossa. Sitte pisti hän käden taskuunsa ja virkkoi nuorelle saarnaajalle: "siinä saat viisipennisen. Teit asiasi erinomaisesti. Ja koska se poikaani niin suuresti huvitti, niin täytyy hänen saada kymmenen penniä." Toisille pojille nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja astui eteenpäin. Konrad ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. Hänen joka jäsenensä vapisi, kun hän nojasi käsipuuhun. Tulena poltti rahakappale hänen kädessään; sitte hän alkoi käsittää miten pahoin hän oli käyttäytynyt. Äkkiä taivutti hän pilkkaajan selän ja rupesi sitä voimiensa takaa hutkimaan. Sinä hetkenä tuntui hänestä kuin hän olisi ollut Simson, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla; sillä toisetkin toverit saivat kärsiä hänen käsivoimiaan. Lopuksi ajoi hän heidät kaikki ulos kirkon eteen, kolmen minuutin perästä heittäysi hän isänsä jalkojen juureen ja rukoili itkien anteeksi. Ei hän enään milloinkaan tekisi sillä tavalla. Sattumalta tuli äiti paikalle; nuorimman pojan sanat liikuttivat häntä niin, että hänenkin silmänsä kostuivat. Pastori nosti hellästi ylös lapsensa ja suuteli häntä, vaieten, huulille.
Tänä hetkenä astui tuo tapaus niin selvänä Konradin silmien eteen, että hän ihka elävinä luuli näkevänsä nuorten leikkitoverien kasvot. Komeron hämärässä luuli hän kalpean koulutoverinsa, pitkän "harmaan luostariveljensä" Oskar Bläselin seisovan. Hän oli varakkaan maalaispapin poika ja asui erään vanhan Balduksen virkaveljen luona. Isä tahtoi välttämättömästi tehdä hänestä kelpo papin. Senjälkeen kuin Bläsel sitte todellakin oli lähtenyt Giesseniin tutkimaan jumaluusoppia, oli Konrad saanut hänestä aivan vähän tietoja; rouva Brennerlein sensijaan oli antanut niitä runsaalla mitalla.
Hän oli päässyt portaitten viimeiselle asteelle ja oli juuri vetämäisillään kelloa, kun hän oven takaa kuuli sisarensa äänen: "Mutta viipykää nyt sentään vielä, herra pastori, veljeni tulee aivan varmaan." Siihen lisäsi isä: "Rakas veli Bläsel, ettehän toki vielä —? Konrad on aivan varmaan luvannut… Kas siinä hän jo onkin!"
Tohtori Baldus oli nimittäin juuri samassa soittanut; hetken kuluttua sulki hän isän ja sisaren syliinsä. Hedvigin poskille valui kirkkaita ilonkyyneleitä. Hän ei ollut kuin kolme vuotta nuorempi veljeään, mutta hän ei laisinkaan ollut vanhanpiian kaltainen. Päinvastoin oli hän erittäin nuorekas. Kasvot olivat pitkähköt ja tuoreet, suupielissä liiteli yhtämittaa leikkisä hymy, joka teki hänet paljon nuoremman näköiseksi; jota vanhemmaksi hän tuli, sitä kauniimmaksi näytti hän kehittyvän. Konradin piti oikein lausua hämmästyksensä siitä.
— Se on sentähden, että minä niin paljon laulan ja nauran, vastasi hän iloisesti, näyttäen terveitä hampaitaan.
— Olet siis yhäkin sama kotoinen satakieli, jatkoi Konrad, pitäen käsissään hänen päätänsä ja katsellen kirkkaisiin silmiin.