— Niin, hän livertelee kaiken päivää, virkkoi isä. — Kellarissa, kyökissä, soittokoneen ääressä — kaikkialla. Leivonen lentää aina ylöspäin.
— Olkaa onnellinen, rakas veli, että vanhoilla päivillänne kuulette sitä soittoa. Pahat ihmiset eivät laula, kuului samassa syvä basso-ääni.
— Herra pastori, osaattepa te sanoa komeita kohteliaisuuksia, naurahti Hedvig. — Sentähden tulenkin päivällispöydässä kohtelemaan teitä paremmin kuin muita. Ettehän toki enään kieltäne meiltä kunniaa…?
Maalaispastori Ulrik Bläsel oli pieni, pyöreä herra, kuudenkymmenen keskivaiheilla. Tulipunaiset, hyvin ruokitut kasvot, leveä, ystävällinen nenä, pienet, pyöreät silmät, jotka vilkkaasti liikkuivat edestakaisin, kaikki hänessä todisti herttaisuutta ja suurta hyvällaisuutta, niinkuin myös sitä, että ukko rakasti hyvää ruokaa ja voimakasta juomaa. Tämän kunnianarvoisan miehen tukevaa vaikutusta korotti vielä tiheä, miltei musta, lyhyeksi leikattu tukka, jonka sänki muistutti harjaa.
Hän näkyi hiukan näpsäyttäneen aikaa nenälle. Hän oli puettu niinkuin tavallisesti maalaispapit, jotka jo ympäristönsä tähden ovat pakoitetut astumaan muotien tieltä: tummat liivit, jotka ulottuivat kaulukseen saakka ja pitkä, musta takki, joka hellästi ja vakavasti sulkeutui mahtavan vatsan ympärille. Kahden alimman napin kohdalla riippuivat epämuodikkaat, kultaiset pantsarivitjat, joitten leveällä kivellä kiilsi valkea kyyhkynen. Erityiseksi tavaksi oli maalaispastorille tullut pitää hopeista nuuskarasiaansa ja punaista silkkinenäliinaa vasemmassa kädessään, siten säästääkseen käsivarsiensa liikkeitä, mikäli mahdollista.
Surullinen tehtävä oli tuonut Ulrik Bläselin Berliiniin; hänen piti pelastaa kevytmielinen poikansa, joka oli perikadon partaalla. Vuoden kuluessa oli hän hänestä kuullut paljasta pahaa; joku kuukausi takaperin oli hän kokonaan kadottanut hänen jälkensä. Kolme päivää sitte oli hän kuullut, että heittiö poika makasi sairashuoneessa. Lyhyesti oli hän silloin tehnyt päätöksensä, hankkinut seurakunnaltaan virkavapautta ja lähtenyt pelastamaan Oskaria, niin paljon kuin hänessä yleensä saattoi olla pelastettavaa. Koska hän kaupungissa oli miltei ventovieras, mutta sensijaan vanhan Balduksen nuoruudentuttava, niin hän äkkiarvaamatta noin tunti sitte oli ilmestynyt tämän kotiin, saadakseen hyviä neuvoja.
Hän ei ollut yksin, vaan oli tuonut mukaansa sukulaisen, sisarvainajansa ainoan tyttären, jonka hän vanhempien kuoleman jälkeen, monta vuotta takaperin oli ottanut luokseen asumaan. Kun ensi tervehdykset olivat vaihdetut ja isäntä aikoi pyytää vierastaan sisähuoneisiin, sukelsi sisarentytär esiin hänen selkänsä takaa.
Tämän Agata Heldin kauneus oli omituista laatua; vasta vähitellen ilmeni hänen sulonsa katsojalle. Hän oli hiukan pitempi keskikokoa, iho läpikuultava kuin alabasteri, silmät suuret, tummat, nenä hieno ja lapsellinen, suu suurehko ja huulet upeat, punaset. Värit hänessä olivat kuin vasta maalarin siveltimestä lähteneet. Mielikuvitus ja todellisuus ilmenivät sekaisin hänen kasvoillaan. Ne olivat taiteilijan ensi luonnos ihanteelliseksi naisenpääksi. Kun hän Hedvigin pyynnöstä otti päästään matkahatun, näkyivät upeat, tummat hiukset kiharoina ympäröimässä otsaa ja höllänä solmuna valumassa niskaan. Ja kun hän sitte oli riisunut yltään päällystakin, näyttäytyi vartalo tavattoman siroksi, jopa niin harvinaisen sopusuhtaiseksi, että Konrad häntä katseli pitemmän aikaa, kuin oikeastaan ensi näkemältä olisi sopinut.
— Toin hänet mukaani, jotta illalla taas löytäisin kotiin, sanoi Bläsel, sitte kun esitteleminen oli tapahtunut ja oli istuuduttu sohvapöydän ääreen, tuoleille, jotka olivat hiukan kuluneet. Kuuroille ihmisille mahtoi maalaispapin ääni olla oikein virkistys. Istuessaan näytti hän sangen hullunkuriselta. Hän ei voinut kärsiä pehmeitä istuimia, jonkatähden hän oli kavunnut korkealle tuolille. Jalat heiluivat ilmassa, varpaitten tuskin ulottuessa permantoon.
— Eno on nimittäin äärettömän hajamielinen eikä sitäpaitsi tahdo nähdä paljon ihmisiä, huomautti Agata selitykseksi.