— Paitsi kirkossa, puuttui Bläsel kiireesti puheeseen. Kaikki purskahtivat nauruun ja maalaispastori itse nauroi niin että huoneessa jymisi.
— Niin, hajamielisyys! Se on jo tehnyt minulle monta kepposta, jatkoi hän, ottaen hyppysiinsä nuuskaa ja katsoen eteensä niin vakavasti, kuin jos hänellä olisi ollut käsillä suuri tehtävä. — Katsokaahan, kuinka tyttö tirkistelee syrjään. Hän vihaa nuuskaamista, ärjäsi hän. — Entä muut herrasväet…?
— Se on minusta niin kamalaa, eno. Ja niin paljon yhtaikaa!… virkkoi Agata.
— Mutta rakas Bläsel!… vastasi pastori Baldus nuhdellen… Meidän tähdemme saatatte huoleti. Minä nuuskaan myöskin. Se oli vaimovainajani suurin suru.
— Ehkä se johtunee verekkäisyydestäni, tarkoitan nimittäin hajamielisyyttäni, alkoi maalaispappi taasen. — Liian vilkas mielenlaatu nostattaa veren päähän… Lyhyesti on asian laita niin, että usein aivan unohdan olemassaoloni… Se on jonkinlainen unen tila. Tiedän että monet lampaat seurakunnassani sitä nauravat. Mutta se ei muuta asiaa… Uskotteko, rakkaat veljet, että kerran sekoitin oman kirkkoni vieraan kirkon kanssa.
— Onko se mahdollista, herra pastori, huomautti Konrad, jota tuon avomielisen miehen leikki suuresti miellytti.
— Niin, eno, se sinun pitää kertoa, se oli omituista.
Mikä heleä ääni hänellä on, ajatteli Konrad itsekseen, kuullessaan Agatan sanat ja nurkastaan tarkastellessaan häntä. Entä nuo pienet, valkeat kädet, ja kuoppanen poskessa…!
— Sanotko sitä omituiseksi, rakas lapsi? Jumalan johtoa se oli! Sillä hän johtaa askeleitamme kaikkialle. Ajatelkaa siis, rakkaat veljet…
Hedvigin oli pitänyt käydä poissa välillä. Nyt hän palasi, tuoden tarjottimella pari viinipulloa ja tarpeelliset lasit.