— Meillä on vain yhtä lajia, sillä vähänhän meillä käy vieraita… Teidän pitää siis suoda anteeksi, neiti kulta, lausui ukko, vapisevin käsin täyttäessään laseja, — ja ennen kaikkia teidän, rakas Bläsel… Teillä kyllä on parempi kellari.
Työ oli häntä rasittanut. Silminnähtävästi väsyneenä lankesi hän takaisin sohvankulmaan istumaan.
— Mitä te puhutte, rakas veli… köyhä maalaispappi niinkuin minä, huudahti Bläsel, niin hyvin teeskennellyllä totisuudella, että Agata ääneen rupesi nauramaan ja Hedvig ainoastaan kohteliaisuudesta oli sitä tekemättä.
— Eno, sinä näytät olevan jo aivan nälkään kuolemaisillasi, puhui sisarentytär niin leikillisesti, että hänen sanojaan tervehdittiin yleisellä naurulla. — Sinä et todellakaan saata valittaa… Herrasväen pitää nimittäin tietää, että enolla todellakin on erinomainen viinikellari. Erittäin hyvät merkit. Olen ne kaikki tarkastellut.
— Mutta lapsi! nuhteli Bläsel, hullunkurisen varovaisesti katsellen ympärilleen. Pyörivissä silmissä osottautui tänä hetkenä todellinen tuska.
— Mutta eno, eiväthän seurakuntalaiset nyt ole kuulemassa, virkkoi Agata taas niin avomielisesti, että Konrad sinä hetkenä omisti hänelle kaiken ihailunsa.
— Älkää panko pahaksenne, tuon tavan on hän perinyt isältään, keskeytti hänet maalaispappi ystävällisesti. — Hän oli eläinlääkärinä piirissämme ja tunsi kaikki elukat niin tarkkaan kuin me ikinä viinin mehun. Kun me hauskasti jutellen yhdessä vietimme pitkiä talvi-iltoja ja minun piti lähteä tuomaan uutta pulloa, niin hän aina sanoi aivan samaa. Muuten erittäin kelpo mies… Paransi ilmaiseksi monen köyhän talonpojan lehmän… Mutta hirveä demokraatti. Tiedättekö, oikein noita vanhoja, vuodelta neljäkymmentäkahdeksan, joka kesät talvet käytti samaa suurta lupsuhattua.
— Onko se vika, setä? ja Agatan kasvoihin tuli loukkaantunut ilme.
Mutta ennenkuin Bläsel ehti vastata, tarttui vanha Baldus lasiinsa ja lausui:
— Juokaamme iloisen tapaamisemme malja. "Prosit", rakas ystävä! "Prosit", neitiseni!