Lasit kilahtivat vastatusten. Maalaispastori maistoi varovaisesti, haisteli ja otti sitte suuren kulauksen.
— Erittäin hyvää viiniä, erittäin hyvää viiniä! Se täytyy myöntää, huomautti hän tyytyväisenä, juodakseen sitä taaskin runsaalla mitalla.
Konrad oli noussut liketäkseen vieraita. Puolitiessä tuli Agata häntä vastaan. Koskettaessaan lasillaan hänen lasiaan, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi hänen viime sanojensa johdosta:
— Se ei ole vika, neiti. Päinvastoin — minä pitäisin sitä hyveenä.
Hän ei oikein tietänyt minkätähden hän tuolle nuorelle naiselle sen lausui; sanat olivat päässeet häneltä ennen kuin hän ehti ajatella.
— Toivottavasti ette siinä lausu pelkkää tyhjää kohteliaisuutta, herra tohtori, vastasi tyttö niin reippaasti, että Konrad joutui hiukan hämilleen.
Hedvig pyysi anteeksi, että hänen hetkeksi piti jättää vieraansa: hänellä oli kyökissä työtä, mutta hän tulisi pian takaisin. Ystävällisesti hymyillen veljelleen ja Agatalle, hän läksi; jälkimmäistä oli hän oikein oppinut rakastamaan.
Vanha Baldus otti taaskin viinipullon, täytti Bläselin lasin ja lausui:
— En ensinkään ihmettele, että teette elämänne niin mieluisaksi kuin suinkin. Teillähän on sangen hyvä paikka.
— Onhan se, tuli vastaukseksi, — kaikki muu on hyvin, rakas veli, mutta yksi puuttuu… Mutta kerronpahan nyt vihdoinkin tuon hajamielisyysjutun, joka itse asiassa on hyvin mieltä ylentävä.