Hän nousi ja sivalsi kädellä otsaansa, karkoittaakseen vastaiseksi mielestään sen surullisen tehtävän, joka hänet oli tuonut Berliiniin. Hän asteli huoneen läpi, heilutti nenäliinaansa ilmassa ja seisahtui lasikaapin eteen, jossa oli puolitusinallinen pastorin piippuja. Siinä hän ojensi kaulansa, ihaili ääneen piippuja ja teki eri kysymyksiä niiden johdosta. Vihdoin hän sentään ryhtyi kertomaan juttuaan.
— Ajatelkaa siis… Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olin kävelyretkelläni. Herra kandidaatin piti pitää saarna. Meillä oli todellakin yhteen aikaan kandidaatti… Astelen hitaasti tietäni niittyjen ja vainioiden poikki, poimiskelen kukkia ja hyräelen virttä Herran kunniaksi. En tiedä miten kauvan sillä tavalla lienen kulkenut. Äkkiä kuulen kellojen soittavan kirkkoon. Nostan silmäni ja näen edessäni kirkontornin. Herra Jumala, ajattelin itsekseni, kello on jo kuusi ja iltajumalanpalveluksen pitää alkaman. Näen useiden talonpoikien kiiruhtavan sisään Jumalan huoneen ovesta… Riennän sakaristoon. Kirkonpalvelija, vanha Ebel, nostaa hyvin kohteliaasti minulle lakkiaan. Mitä kummaa, ajattelen, kuinka tuo vanha Ebel on minun kirkossani! Sukasen kiireesti puvun ylleni ja ihmettelen, miten se yöllä on käynyt niin pitkäksi. Sitte astuin saarnastuoliin. Kirkonmeno oli juuri alkanut. Raamattu oli auki ja sen päällä kirjoitettu saarna. Tekstinä oli Johanneksen yhdestoista luku, kahdeskymmenesviides ja kahdeskymmeneskuudes värssy. En eläessäni ole niin kauniisti saarnannut. Vanhan talonpojan silmistä saarnastuolin alla valuivat kyyneleet. Vasta kun olin saarnannut loppuun, huomasin erehdykseni. Missä veli Krause sitte on? kysyin Ebeliltä. Tämä katsoo minuun hämmästyneenä ja vastaa: mutta tietäähän herra pastori toki — että herra Krause tunti sitte on saanut halpauksen. Mehän lähetimme hakemaan herra pastoria… Minä tietysti en tietänyt mistään… Niin, rakkaani, ihmeitä tapahtuu! Se oli niinsanoakseni Jumalan sormi, joka minua johti.
— Tai ehkä mieluummin sattuma, herra pastori, keskeytti hänet Konrad, — tai niinkuin jo itse mainitsitte hyvä seuraus hajamielisyydestänne.
— Kuinka te, herra tohtori, voitte puhua sattumasta! Kaikkia teitämme johtaa Jumalan käsi. Ja Hän se oli, joka vei minut orvoksi jääneen seurakunnan luo juuri silloin, kun siellä sielunhätä oli suurimmillaan. Hän joka vaikutti Kristuksen ihmetyöt, vaikutti minunkin ihmetyöni!
Viime sanat lausui hän niin lujalla totisuudella, että kaikki hymy, joka kertomuksen kestäessä oli noussut kuulijoiden kasvoille, paikalla katosi.
Vanha Baldus, joka tunsi Bläselin lapsellisen hurskaan luonteen, tahtoi jo edeltäkäsin estää keskustelun syntymisen asiasta. Hän antoi sentähden pojalleen viittauksen ja virkkoi kiireesti:
— Älkäämme tutkiskelko noita viimeisiä tapahtumia, älkäämme ruvetko niin julkeiksi, että luulemme voivamme ne ratkaista.
Maalaispappi loi äkkiä Konradiin epäluuloisen katseen. Hän oli pannut painoa "sattumaan" ja se sai hänet miettimään. Konrad taas ajatteli itsekseen: hänkin kuuluu tuohon joukkoon, jonka ainoana soihtuna on sana; mutta hän on niitä yksinkertaisia, jotka ovat yhtä herttaiset kuin vaarattomat.
Bläselin hyvä tuuli palasi piankin. Hän kertoi pilajuttuja talonpojista, kuvaili heidän hyveitään ja paheitaan, selitti suhdettaan erääseen maatilanomistajaperheeseen, kreivilliseen herrasväkeen; puhui sitte eräästä riidasta, joka hänellä oli ollut konsistoorin kanssa ja vihdoin jänisjahdista, jossa hän ensi ja ainoan kerran eläissään oli ollut mukana.
— Niin, uskotteko rakkaani — minäkin sain yhden hengiltä. En tosin ampumakoneella. Herra varjelkoon sellaisilta! En koskaan ole saanut murha-asetta laukaistuksi. Mutta espanjalaisella ruo'ollani sen löin kuoliaaksi… Se oli nimittäin jo haavoitettu ja linkutti vastaani, niinkuin mikäkin raukka. Silloin pidin velvollisuutenani vapauttaa sen vaivoistaan. Se lahjoitettiinkin sitte minulle muistoksi. Mutta sitä ei kestänyt kauvan, eikö totta Agata?