— Kyllä, eno kulta. Urotyösi sai paistinpannussa viimeisen kolauksensa… Mutta tämän merkillisen elävän nahka säilytetään meillä vielä tänäkin päivänä, vastasi hän leikillisesti.
Kaikki nauroivat, eninten tietysti maalaispappi; hajamielisyydessään hän samassa tarttui Hedvigin lasiin, joka vielä oli aivan täynnä ja vei sen viattomasti huulilleen. Vanha Baldus, joka tämän huomasi, käytti ensi tilaisuutta poistaakseen erehdyksen, ennenkuin se tuli ilmi.
— Apteekkari häijyydessään julisti minut päivän sankariksi, päätti Bläsel metsästysmuistelmansa. — Sellaista se on kun ihminen poikkeaa Herran tieltä.
Kaikesta päättäen, oli viini hiukan noussut hänen päähänsä. Hän istuutui sohvaan talon isännän viereen ja pian olivat molemmat vaipuneet keskustelemaan menneistä ajoista. Voimakkaana kaikui maalaispapin bassoääni. Vihdoin tuli hän puhuneeksi pojastaan — siihen asti oli hän tahallaan karttanut sitä: hän ei ollut tahtonut häiritä mielialaa.
— Kaksi vuotta sitte hän kirjoitti minulle ja kertoi tappelevansa onnettoman rakkauden kanssa. Se kalvoi hänen sydäntään. Ei hän koskaan saisi asettuneeksi rauhalliseen pappilaan… Hän on aina ollut rauhaton sielu. Naisella on sentään suuri valta ihmisten yli.
Silloin nousi Agata, ja astui huoneen toiseen päähän, jossa kulmapöydällä oli joukko isoja valokuva-albumeja.
— Sallittehan, herra pastori? kysyi hän, ottaen yhden niistä käteensä ja istuutuen pieneen nojatuoliin.
— Tietysti, neiti, vastasi Baldus. — Jos tahdotte, niin voi poikani teille selittää sisällön.
Konrad oli kiiruhtanut avaamaan lukkoa, jota Agata turhaan oli koettanut saada auki. Sitte hän istuutui vastapäätä häntä ja ryhtyi innokkaasti asiaan.
Maalaispastori loi heihin katseensa ja virkkoi matalalla äänellä: