— Odota muutamia minuutteja. Minä tulen heti takaisin.
Nämät sanat lausuttuaan jätti hän huoneen. Etehisessä oli hän törmäämäisillään emäntäänsä, arvoisaa kirkonpalvelijanleskeä, rouva Ulrika Brennerleiniä vastaan, joka juuri aikoi laskea korvansa avaimenreikään. Tämä tuli suuresti hämilleen ja pyysi tuhansin kerroin anteeksi.
— Aioitteko tulla huoneeseni, rouva Brennerlein? Puhtaalla omallatunnollaan tarjosi pappi heti hänelle tilaisuuden moraaliseen puhdistumiseen.
— Minä luulin meidän rakkaan herra pastorimme soittaneen.
— Enpä vielä kokonaan ole "meidän", rouva Brennerlein, mutta kaippa tästä siksi tulen.
— Kyllä se hyvä Jumala siihen siunauksensa antaa, virkkoi rouva, tekopyhästi kohottaen silmiään.
— Ei, en minä soittanut, mutta siitä huolimatta minulla on asiaa teille.
— Herra pastori ei suinkaan vielä tiedä, että minua vaivaa alituinen soiminen korvissa… Mutta onhan parempi olla virassaan liian innokas kuin huolimaton. Hyvä Jumala sen tietää, että minä olen synnillinen nainen, jollei se ole totta, että minä aina pysyn valmiina.
— Hyvä, hyvä; kyllä minä sen uskon, rouva Brennerlein, puuttui pappi hänen puheeseensa. — Mutta menkäämme nyt teidän puolellenne, teidän täytyy toimittaa minulle pieni asia.
— Onko herra tohtorilla vieraita?… Suvaitseeko herra tohtori ehkä tahtoa olutta?… Ehkei herra tohtori vielä ole syönyt päivällistä? mätti hän yhtämittaa, valmiina palvelemaan, oikealla kädellä silitellen vaaleaa esiliinaansa ja nyökyttäen päätään oikealle, syystä että hän paremmin kuuli oikealla kuin vasemmalla korvallaan.