Se oli valheellinen, kiittämätön olento, jonka kuletit taloomme! —… Ajattele, hän on jo ehtinyt varastaa.
— Johdattakoon hänet hyvä Jumala oikealle tielle… Onko se mahdollista, onko se mahdollista, herra pastori! huudahti Bläsel. Hän pelästyi niin, ettei hän ollut saada niellyksi sitä suurta palaa, jonka hän juuri oli ottanut.
— Niin se on, jatkoi Julius, kiihkeästi leikellen hanhenjalkaa. — Ja sitäpaitsi on hän niin paatunut, ettei hän myönnä sitä. Se on pahin kaikesta.
— Mitä hän sitte on varastanut? kysyi Konrad, joka, hämmästyneenä veljensä sanoista, oli jäänyt häneen katsomaan.
— Emme vielä tiedä mitä kaikkia. Minulta puuttuu pieni kuva. Eihän se ollut suuriarvoinen, mutta se suututtaa sentään… Ja neiti Schaff sanoo kaipaavansa rannerengasta. Tietysti emme ole mitään löytäneet! Kuka tietää mihin hän on kätkenyt tavarat!… Muuten olen saanut hänestä mitä huonoimpia tietoja.
— Voi tämän maailman synnillisyyttä! virkkoi taaskin maalaispastori kohottaen lasinsa ja juoden Hedvigin maljan.
— Mutta voimmehan kahdenkesken puhua siitä enemmän, sanoi Julius uudestaan.
Konrad oli niin kummissaan, ettei hän voinut muuta kuin ääneti nyökäyttää päätään; hän pysyi harvapuheisena, yksin vieruskumppanittarelleenkin. Vihdoin katosi häneltä ruokahalu. Olisiko hän niin kokonaan erehtynyt? Äkkiä muistui Klaudina hänen mieleensä. Kunhan ei hän vain olisi vaikuttanut asiain kulkuun? Konrad ei häneen luottanut, vaikka veli olisi kehunut häntä tuhat kertaa enemmän kuin tänään aamupäivällä.
Kun oli noustu pöydästä, kävi hän taas puheliaammaksi. Kahvit juotiin suuressa huoneessa. Maalaispappi poltti sikaaria ja keskusteli Juliuksen kanssa kaupunginlähetyksestä. Hedvig ja Agata istuivat Hedvigin lempinurkassa, jutellen puvuista; he olivat jo tulleet hyviksi ystäviksi.
Vanha Baldus veti äkkiä Konradin syrjään ja kuiskasi hänelle: