Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu — paras polttopuista, — vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja, kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine varsineen.

Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista olennoista.

Mainitsemme ensin sankarimme — Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen, hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää. Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan. Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään. Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.

Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.

Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea ratsu — puoliksi arabialainen — ja nähtävästi hyvin voimakas ja raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari — siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi, se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan että luonteeltaan oikea hevonen — sitä pientä, mutta tulista rotua, jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) — varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.

Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja keittoastioita.

Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin — koira Marengo. Koostaan ja väristään päätellen — joka oli keltaisenruskea — sitä olisi voinut erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin sekoitus — voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.

Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.

ORAVA PULASSA

Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.