— Voin ampua ne pienillä haulilla.
— Ei, kielsi Lucien, — hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi. Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta, malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat. Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä… jostakin paljaasta haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.
Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä samoin kuin hunajaakin — kysymys, josta lintujen tutkijat ovat väitelleet.
Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti, hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi liikunta sen paetessa.
Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty. Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia, silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.
Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana. Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.
Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien pariin.
Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin Basil. Se oli jotakin kamalaa!
Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain, milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen. Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen raajaa — pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin — edessä kaksi kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta, niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului hämähäkkien sukuun.
— Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. — Katsokaa, hän jatkoi, — se ajaa takaa rubiinikaulaa!