Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana piilossa.
Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä, ruoskakäärmeellä ja muilla coluber -suvun lajeilla, sillä on tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan — kokonaisena. Ja niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.
Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen. Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa. Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.
Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se paikka jossa käärme oli.
Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta, rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.
Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden, sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:
Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.
Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen "voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.
Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien punaisen värikalvon.
Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan. Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään. Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija kiemurteli sen kynsissä!