Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen höyhenpukuun!

Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota mätkähtivät maahan.

Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan! Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.

Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli ehdottomasti voiton puolella.

Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin päästä.

Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä, sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään. Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta, eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä, mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä käärme uskaltanut päästää sitä!

Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin? Saattoi arvailla tähän tapaan:

Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi käärmekin ja jopa kauemminkin — jokaista päivää kohti, minkä lintu saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.

Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua, kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä välittänyt.

Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin ruuvipihdissä.