Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos, sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen magnolian huipulle.
Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta, mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan orreltaan.
Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!
Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.
— Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. — Toinen eläin väijymässä toisen henkeä.
— Niin, lisäsi Francis, — ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.
Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä vastakohtana toisilleen.
— Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, — että ketjussa oli vielä kaksi rengasta ja ehkä monta muutakin.
— Mitä renkaita? kysyi Francis.
— Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.