Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.
— No Lucien, hän vihdoin änkytti, — eikö Francis ole palannut?
— Ei, vastasi Lucien, — luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut viivyttää niin kauan.
— Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. — Lucien, Lucien, Francis on poissa!
— Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. — Onko hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!
— Ei, ei! vastasi Basil. — Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi, Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee… se on kauheata. Olin itse eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa… hukassa!
— Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme? kysyi Lucien epätoivoissaan.
— Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka hänen käykään?
Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin oli viivyttänyt heitä — kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, — ja hän oli juuri käymässä levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena, sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.
Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.