— Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.
Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.
— Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan suunnitelman.
— Ei, vastasi Basil, — se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi, jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei, hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin lähdemme tästä paikasta, — jatkoi Basil, — yrittäkäämme jokaista keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?
— On, vastasi Lucien.
— Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut. Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.
Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin sydämin.
He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.
Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten äsken. Sama tulos. — Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.
— Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, — sillä äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.