— Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. — Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.
Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne. Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia. Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta, jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.
— Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. — Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.
— Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, — mutta pianhan hän on niin etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti nelistänyt lopun.
— Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan, kuten sinä, huomautti Lucien.
— Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein, ettei hän ole sitä yrittänytkään.
— Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.
— Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on ratsastanut suoraan eteenpäin.
— Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.
He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.