— Olet oikeassa! huudahti Basil. — Hän on kulkenut tästä.
Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.
— No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. — Tunnen sinut tuhansien joukosta.
— Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin puoleen. — Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!
Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli. Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa, jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä siltä odotettiin.
Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.
Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:
— Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen näkyvissämme.
Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.
— Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, — sanoi Basil hilliten ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. — Emme saa itse joutua eksyksiin, — ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti hevosensa uuteen vauhtiin.