— Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, — ryhtykäämme kaikkiin varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. — Näin sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:
" Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät. Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi." Hän repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen huolellisesti paitaan.
Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.
Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.
Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio! Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi! Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!
Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö, ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.
Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä ja nukahtivat.
JEANETTE JA JAVALIT
Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä. He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä, mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa, koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo. Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan parantaisi sen mielentilaa.
Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman näkyviinsä.