Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.

Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. — Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.

Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä. Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.

Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä. Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä. Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.

Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon. Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa, synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan makaa horroksissa pesässään — kallionkolossa tai puunonkalossa. Se häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.

Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat. Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea, mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.

Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät sitä oivallisena — varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä käpäliään.

On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan. Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.

Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle, jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei kuoliaiksi.

Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla — esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla pauloilla, — salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.