Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä. Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.
Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava. Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa, jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä kykenivät hankkimaan pyssyillään.
Teltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he varsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin perin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa hyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt tulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät puhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan vain on viljalti meheviä "kyttyränviipaleita". Kaikki kolme olivat mielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana ja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat laumoittain näitä eläimiä.
He päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että monet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin ollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista määrää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava evääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä muuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään karhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä varten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen yön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin päivän.
Karhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi — tätä menettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa suolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se seipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu riittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää pelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja valitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella. Maahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin tuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä, joista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita lihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla hiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy kuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä keinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.
Lihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä heillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata karhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät hampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä tähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille suurta lievitystä.
YÖLLINEN SEIKKAILU
Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.
Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä, siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.
Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina, mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia, valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään olevan ystävyydenmerkin.