— Totta kyllä, myönsi Lucien; — mutta ei meidän kaikkien tarvitse valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.
— Ei, vastasi Basil. — Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla vartijana.
— Veljet, ehätti Francis, — minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.
— Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, — minä, minä!
Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin synkkään pimeyteen sen takana.
Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta, kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.
Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi ja hiipivän lähemmäksi.
Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi ja sudet poistuivat.
— Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, — ne saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja. Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.
Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään kuin aikoen ryhtyä johonkin.