Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta, joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.
— Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. — Puuhun nousemisesta ei ole mitään hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?
Lucien seisoi ääneti.
— Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi vihdoin. — Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on. Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!
Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto — yhä etäältä.
— Kuuletteko? jatkoi Lucien. — Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!
Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti. Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti. Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen, toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.
Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä — säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta. Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä — puuma oli vain sadan metrin päässä leiristä!
Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.
Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!