Don Rafael tunsi ensi katsannolla puhujan, ja niin rohkea kuin Tres-Villas olikin, tunsi hän kuitenkin jonkinlaista iloa, huomatessaan häntä lähestyvän upserin olevan eversti Trujanon, entisen muulinajajan.
Trujano puolestansa tunsi heti tuon hallituksen väessä palvelevan upserin.
Don Rafael, ollen liian ylpeä vetoamaan omaksi turvaksensa vanhaan ystävyyteen, kannusti hevostansa ja nelisti Tiujanoa vastaan. Hän ratsasti niin kiivaasti, että molemmatkin hevoset olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä törmänneet yhteen; jos ei Lantejas'en käsi olisi tarttunut don Rafaelin hevosen ohjaksiin. Liikutettuna everstin äsken hänelle osoittamasta jalomielisyydestä, syöksyi katteini, ollen vaarassa joutua kummankin hevosen jalkoihin, noiden kahden ratsastajan välittäjäksi.
— Eversti Trujano! hän huudahti. — Minä en käsitä, mitä te tarkoitatte, sanoessanne, että kenraalin on kiittäminen minua voitosta; mutta jos olen jotakin tehnyt, joka palkinnon ansaitsee, en pyydä minkäänmoista muuta kuin don Rafael Tres-Villas'en hengen ja vapauden pelastamista.
— En pyydä minkäänmoisia armon osoituksia, keskeytti don Rafael, luoden Trujanoon ylpeän silmäyksen.
Teidän on osoittaminen minulle yksi… että ojennatte minulle kätenne, sanoi entinen muulinajaja sekä tarjosi sydämellisesti omansa.
— En ikinä voittajalle! huudahti don Rafael.
— Tässä ei ole voittajata eikä voitettua, vastasi Trujano, noudattaen tuota miellyttävää hymyä, joka lumosi jokaisen sydämen. — Olenpahan mies, joka en milloinkaan unohda itselleni osoitettua ystävyyttä.
— Ja minä myöskin se, joka aina sellaista muistan, lausui don Rafael lämpimästi, puristaen samalla kättä, jota hänelle vielä tarjottiin.
Sitten kumpikin ratsastaja ohjasi hevosensa toistansa lähemmäksi ja vaihtoivat mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä.