KOLMASKYMMENES VIIDES LUKU.
Kaipaus.
Palatkaamme nyt Las Palmas-nimiseen maakartanoon ja sen asujamiin.
Rosvojen poismentyä vallitsi synkkä hiljaisuus don Marianon kodissa.
Eräänä iltana, se oli viides don Rafaelin kartanossa käynnistä, istui Gertrudis katsellen lakeudelle, auringon verkallensa vaipuessa taivaanrantaan.
Äkkiä ilmestyi hänen silmiinsä puolitusinaa ratsastajia, ikäänkuin olisivat ne juuri tulleet kartanon pohjaispuolelta olevilta kukkuloilta. Espanjalaiset liput, jotka heidän keihäissänsä liehuivat, ilmaisivat heidän olevan hallituksen rakuneja. Yksi ratsasti hiukka toisten edellä, nähtävästi heidän päällikkönsä. Useita muitakin ratsastajia tuli näkyviin, seuraten näiden jäljessä, kunnes monilukuinen joukko näkyi kulkevan kentän poikki.
Gertrudis katseli kuitenkin vaan edelläratsastajaa. Tämä oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut tätä silmillänsä tuntea, mutta Gertrudis'en sydän sanoi hänelle, ken tämä oli.
Huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän katseli yhä ratsastajia, kunnes nämä katosivat laskevan auringon kultaiseen kimallukseen.
Ei kertaakaan heidän päällikkönsä ollut kääntänyt päätänsä kartanoon, ja kuitenkin se oli don Rafael, joka saamansa käskyn mukaan meni yhtymään rykmenttiinsä ja joka, salatakseen sotamiehiltänsä sydämensä ahdistusta, täten ratsasti kartanon ohi taaksensa katsomatta.
Kun don Rafael ei enään hengittänyt samaa ilmaa kuin Gertrudis, oli tällä surullista huvitusta hänen uljaan hevosensa, Roncadorin, hoitamisesta, jonka, sittenkuin se oli nelistänyt tiehensä kohtauksessa Arroyon miesten kanssa, don Marianon paimenet jälleen olivat ottaneet kiinni ja vieneet kartanoon.