Vähän tämän jälkeen vietettiin Marianitan häät don Fernando de Lacarran kanssa. Tämä naiminen oli sovittu jo aikoja kapinan syttymisen edellä, eikä se kohdannut mitään vastusta don Marianon puolelta. Don Fernando oli tosin espanjalainen, mutta, kuten moni hänen kansalaisensa, tunsi hän mieltymystä siihen maahan, jonka hän omakseen oli valinnut.
Muutama päivä häiden jälkeen vei hän nuoren morsiamensa San Carlos-nimiseen maakartanoon. Hänen kartanonsa oli, kuten Del Vallekin, Ostuta-virran rannoilla, joka eroitti nuo molemmat kartanot, ei kaukana samannimisestä järvestä.
Suurin osa don Fernandon maatilalla olevata väkeä oli jäänyt isännällensä uskolliseksi. Tästä syystä se näytti tarjoavan turvallisempaa olopaikkaa kuin Las Palmas tuon levottoman kapinan aikana, ja don Fernando esitti siis, että hänen appensa sekä Gertrudis seuraisivat Marianitaa hänen kotiansa. Don Mariano kuitenkin tämän tarjoumuksen hylkäsi, toivoen suuren kaupungin elämän ja liikkeen huvittavan Gertrudista, joka oli vajonnut synkkään alakuloisuuteen. Hän piti siis Oajacaan menemisen parempana ja panikin tämän päätöksensä toimeen muutamana päivänä nuoremman tyttärensä häiden jälkeen. Gertrudis kieltäytyi käyttämästä kantotuolia, joka hänelle matkaa varten oli hankittu. Hän halusi ratsastaa uljaalla Roncadorilla, joka niin usein oli don Rafaelia kantanut, ja hevonen, ikäänkuin tietäen kantavansa mitä sen omistaja piti maailmassa suurimmassa arvossa, salli Gertrudis'en valkeain sormien ohjata itseänsä yhtä nöyrästi, kuin jos don Rafaelin vankka käsi olisi ollut ohjaksissa.
Päinvastoin don Marian on toivoa ei Oajacassa oleskeleminen laisinkaan voinut karkoittaa sitä alakuloisuutta, joka hänen tytärtänsä vaivasi. Tunnotoinna kaikelle kaupungin vihaisemman seuraelämän viehätyksille tuli aika Gertrudis'esta pitkäksi. Yksi iloinen silmänräpäys hänellä oli; se oli kuin huhu kertoi eversti Tres-Villas'en Aguas Calientes-nimisen paikan valloitettuansa leikkuuttaneen hiukset kolmeltasadalta naiselta.
Kuten jo Trujanokin viittasi, joka oli Marianitalta kuullut asian, oli tämä uutinen silmänräpäykseksi täyttänyt tuon nuoren kreolinaisen sydämen ilolla ja ylpeydellä. Hän yksinänsä käsitti tämän omituisen julmuuden syyn. Don Rafael ei tahtonut hänen olemaan ainoan naisen, jonka oli paheksuminen tukkansa menettämistä. Tämän tapauksen jälkeen kului monta kuukautta hänen saamatta minkäänmoisia tietoja don Rafaelista, ja hänen poskensa, jotka yhä enemmän kalpenivat, todistivat hänen kärsimistänsä sieluntuskista.
Kaksi kokonaista vuotta nämä tuskat kestivät. Turhaan ponnisteli tuo nuori tyttö tukahuttaaksensa lempeä, joka hänen elämätänsä hivutti.
Gertrudis ei kuitenkaan valittanut, vaan salasi, niin hyvin kuin voi, suuren tuskansa. Pitkinä, unettomina öinä, kun hänen malttinsa oli loppumaisillaan, joskus heikko toivon säde hänen tasapainonsa palautti.
Silloin hän ajatteli viimeistä keinoaan, jota hän aikoi käyttää, kun hänen vastustusvoimansa oli tyhjentynyt, nimittäin tuota toista hiuspalmikkoa, jonka don Rafael häneltä oli leikannut ja jonka hän huolellisesti oli säilyttänyt.
Roncadorin takasin lähettäminen omistajallensa oli häneen jo kovasti koskenut. Se oli ollut yksi askel hänen puoleltansa taistelun sovittamiseksi hänen lempensä ja ylpeytensä välillä. Vieläkin tuskallisemmaksi tulisi hänestä tuntumaan tuohon viimeiseen keinoon turvaaminen ja sitä lupausta hyväksensä käyttäminen, jota hän niin ennustavana kerran oli pyytänyt.