— Häpeä teille! hän huudahti, luoden Bocardoon sen vihaisen silmäyksen, jota hän ei uskaltanut luoda mieheensä, — häpeä teille, että tuosta kärmeenpesästä teidän valanne tehtyä vielä on kiveäkään jäljellä!
— Mitä nyt? kysyi Arroyo tyytymättömänä. — Mistä kärmeenpesästä sinä puhut?
— Del Vallen maakartanosta… mistäpä muusta? Meidän miehemme ovat sitä kolme päivää ilman mitäkkään tuloksetta piirittäneet. Ei, ei tuloksetta, sillä juuri olen saanut kuulla kymmenen meidän miehistämme saaneen eräässä kahakassa surmansa, ja että tuo kirottu katalani, joka sitä paikkaa vallitsee, on antanut naulita heidän päänsä kartanon portille.
— Kuka sinulle sen on sanonut? kysyi Arroyo kiivaasti.
— Gaspacho. Hän odottaa ulkona sinun käskyjäsi. Hän on lähetetty apua pyytämään.
— Akka! huudahti Arroyo raivoisena. — Kuka sinulle on antanut luvan minun luokseni lähetettyjen airueiden kuulustelemiseen?
Tätä kysyttyään hän syöksyi seisovallensa, tempasi härän pääkallon, jolla hän oli istunut, ja teki liikkeen ikäänkuin lingoittaaksensa sen vaimoonsa.
— Pyhä Maria! tämä huudahti. — Ettekö te, herra Bocardo, aijo minua suojella?
— Hm, vastasi puhuteltu paikaltaan liikahtamatta, — tunnettehan te, arvoisa sennora, sananparren: "Kuoren ja puun väliin"… ymmärrättehän… näitä pieniä perheellisiä kahakoita…
— Ei tule enään olemaan, keskeytti Arroyo, malttaen mielensä; — ja nyt, sennora, hän jatkoi, kääntyen vaimoonsa, — on minulla eräs asia teille, ennenkuin päästän Gaspachon puheelleni.