Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän hiljensi äänensä jatkaessaan:
— Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi… kaksi rohkeaksi tunnettua miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä, tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?
— Hym! äännähti Claro. — Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä, vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee, näkyy se olevan ihko paholainen…
— Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, — kaikki ovat yhtä. Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän… varsinkin kun rohkeuden palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen herran?
— Ja neekeristäkin?
— Totta kait.
— Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, — kulta ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja isäntämme sen pian meiltä ottaisi.
— Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!
— En, vastasi neekeri — siitä en ole kuullut niitäkään.
— Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin herraksi.