Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.
— Niin, hän jatkoi, — meidän entinen mahtavuutemme päivä on jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä. Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte, pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden uudistamiseksi.
Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa. Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa, häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.
Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta huomaamatta.
— Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa ilmassa kiekuran, — niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon nousun ja laskun välillä… pohjoisista etelään, idästä länteen… ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan hallitsijoina… merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin. Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä tekisivät.
Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan jälkeläisiä.
Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko äänettömäksi.
VIIDES LUKU.
Jaguarin ajo.
Aurinko läheni vähitellen taivaanrantaa, kun korkeaääninen, pitkäveteinen ulvonta, ensiksi kimakkana, mutta sitten loppuen käheään kiljuntaan, tuli kumpaisenkin seikkailijan korviin eräästä vähän matkaa alempana olevasta saniaispensastosta.