— Kaiketi on parasta, että pysähdymme tähän, sanoi toinen kävelijöistä toisellensa, — kumminkin siksi, kunnes olemme saaneet vaatteet päällemme.
— Niin, kuului vastaus; — mutta meidän on supistaminen täällä oloamme niin vähään kuin suinkin; meidän olisi pitänyt jo tähän aikaan olla hyvän matkaa tiellä Huajapamiin.
Nyt avasivat molemmatkin miehet kantamansa käärön, jossa näkyi olevan erilaisia kuivia vaateparsseleja. Riisuttuansa sitten märät paitansa ja housunsa, he alkoivat jälleen pukeumaan.
— Vai niin, sanoi ensiksi puhunut, osottaen pientä kääröä, jota toinen kantoi, — tuoko olisi siis painonsa arvoinen kultaa?
— Niin, ja te tulette pian huomaamaan, ett'ei teillä ole katumista minua pakoon auttamisestanne. Jos vaan pääsisimme onnellisesti tästä seudusta… sillä varmaankin he meitä ajavat takaa.
— Siihen voitte luottaa, mutta älkää peljätkö heidän meitä löytävän. Jos me joutuisimme joidenkuiden Del Vallea piirittävien käsiin, ei meillä ole mitään pelkäämistä. He ovat minun toverejani, ja koska he eivät tiedä minun karanneeni, voin heitä helposti pettää.
— Mutta jos he vievät meidät takasin Arroyon leiriin?
— Siinä tapauksessa meidät molemmatkin hirtetään. Mutta mitäpä se tekee… ennemmin tahi myöhemmin se kuitenkin niin tulee käymään, lisäsi Juan el Zapote, sillä se hän oli, viestin viejän seurassa, jota hän oli auttanut karkaamaan. — Rohkeutta siis, toverini, hän kehoittaen jatkoi, — minä koetan parastani, pelastaakseni teitä kaikissa tapauksissa pulasta.
— Pyhä neitsyt! mietti don Rafael itseksensä. — Tuo velikulta näkyy olevan niin varma hirtetyksi tulemisestansa, ettei hänellä juuri olisi paljoa enempää pelkäämistä, vaikka hän veisi johonkin turvalliseen paikkaan minutkin.
Tätä miettiessänsä hän irroitti vyönsä, joka piti häntä kiinni puun oksissa, ja hyppäsi ales molemman matkustelijan väliin, jotka tämän äkillisen ilmiön nähdessänsä seisoivat aivan ällämystyneinä.