Hän, jonka piti niin kalliisti maksaman Gertrudis'en hänelle lähettämän käärön, seisoi nyt naama naamaa vastaan viestin tuojan kanssa, joka sitä kantoi, eikä kumpikaan kuitenkaan toistansa tuntenut.
— Vaiti! sanoi eversti, joka ensiksi alkoi puhua, — teillä ei ole mitään pelkäämistä. Minä lupaan teille suojelukseni: mutta pankaa ensin pois aseenne!
Zapote oli vetänyt esiin pitkän väkipuukkonsa, valmiina puollustukseen; mutta samassa silmänräpäyksessä tarttui don Rafael hänen käsivarteensa voimalla, joka näytti hänen voivan tulla yhtä vaaralliseksi vastustajaksi kuin mahtavaksi suojelijaksikin.
— Kuka te olette? kysyivät yhdestä suusta molemmat pakolaiset.
— Olisipa varomattomasti, jos sen teille sanoisin, vastasi don Rafael. — Minä olen nuori mies, joka juuri hyppäsin alas puusta teidän joukkoonne, kuten voitte nähdä hatustani, joka vielä on oksilla.
Päästämättä Zapoten käsivartta, kurotti eversti itsensä varpailleen ja otti hattunsa ales.
— Kas niin, ystäväiseni, hän jatkoi, pannen hatun päähänsä. Te pakenette Arroyo-rosvoa… niin minäkin teen; siinä on teille tarpeeksi tietoa tällä kerralla. Teitä on kaksi, ja minä olen ainoastansa yksin; mutta minä sanon teille peittelemättä, että minun, jos ette ryhdy minun puolelleni, täytyy tappaa teidät molemmat. Nyt voitte valita… joko tahi ei!
— Lempo vieköön, lausui Zapote, johon vieraan avosydäminen käytös oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, — tepä todellakin osaatte käydä suoraan asiaan! Noh, cavallero, mitä me voimme teidän eduksenne tehdä?
— Auttakaa minua Arroyn miesten kynsistä, kuten aijotte tehdä tälle toverillennekin. Sanokaa minun tuovani lunnaita eräästä Del Vallessa olevasta vangista, ja hankkikaa minulle siten tilaisuus pääsemään rivien läpi. Jos tämän teette, lupaan teille kunnon palkinnon… ja…
Tässä keskeyttivät everstiä eri suunnilta kuuluvat äänet, ikäänkuin miehiä sitä paikkaa eri haaralta lähestyisi.