Sekä don Rafael että viestin tuoja katselivat levottomina Zapoten kasvoja.
— Lempo olkoon! tämä huudahti, — näyttääpä vaarallisemmalta kuin luulinkaan.
Äänet olivat nyt muuttuneet huutamiseksi ja kirkumiseksi, ikäänkuin ne tulisivat metsästämässä olevilta miehiltä.
— Nämä huudot, joiden merkityksen minä kyllä tajuan, ilmaisevat tässä metsässä piilevän jonkun hallituksen ystävän, joka on saatava kiinni joko hengissä tahi kuolleena.
— Varmaankin ne ovat samoja miehiä, jotka minua ajoivat takaa eilen illalla, lausui don Rafael.
— Tunteeko joku heistä teitä? kysyi Zapote.
— Minä tapoin kaksi heistä, ja toiset varmaan minut näkivät.
— Sitten on minulle teidän auttaminen tielle tavallisena vankina, kuten tätä toveria, joka ei ole hallituksen ystävä eikä kapinoitsija, mahdotointa.
— Niin, ainakin on se lievemmin sanoen epävarmaa, myönsi don Rafael alakuloisella äänellä.
— Aivan mahdotointa; mutta yhden asian voin teille kuitenkin luvata, sen nimittäin, ett'emme tule teitä pettämään, jos kohtaamme jonkun teidän takaa-ajajistanne. Sitäpaitsi koetan heitä eksyttää harhaan. Kuitenkin yhdellä ehdolla.