Mainitse se, sanoi eversti.
— Että sallitte meidän teistä eritä. Minä en voi tehdä mitään teitä pelastaakseni, sen te tiedätte, jotavastoin te voitte vaikuttaa meidän perikatomme, hyödyttä teille itsellenne.
— Älkää minusta huoliko, vastasi don Rafael. — Minä huomaan teidän olevanne oikeassa. Tarkemmin mietittyäni ei minulla ole suurempia syitä olla elämään mielistyneenä kuin teilläkään. Hiukka ennemmin tahi myöhemmin, mitäpä se tekee? Mutta, hän hymyillen lisäsi, — enpä tahtoisi juuri mielelläni tulla hirtetyksi.
— Kiitoksia luvastanne, että saamme teistä eritä, sanoi Zapote; mutta, herra cavallero, vielä sananen, ennenkuin menemme. Jos tahdotte totella neuvoani, niin kiivetkää jälleen tuohon puuhun takasin: kukaan ei voi aavistaa teidän siellä oloanne.
— En, vastasi don Rafael. — Tuolla ylhäällä minä olisin kuin koirien ajama jaguari… voimatta itseäni puollustaa. Kuten intiani, haluan minäkin toiseen maailmaan mennessäni lähettää sinne edelläni niin monta vihollista kuin suinkin.
— Noh, menkäätte virran luo, tästä suoraan etelään… se on vieläkin parempi. Tultuanne Ostutan rannoille te näette suunnattoman bamburuohoston, jossa toverini ja minä itsekin olemme löytäneet piilopaikan ja jossa olisimme voineet olla turvassa tuomiopäivään asti, jos ei meidän olisi täytynyt lähteä sieltä pois eräälle asialle. Jos vaan pääsette bamburuohostoon, olette pelastettu.
Näitä lausuen käänsi Zapote toverinsa seuraamana nenänsä pohjoiseen päin, ja pian olivat molemmat kadonneet don Rafaelin näkyvistä.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Karkulaiset vaarassa.
Zapoten ja hänen toverinsa, viestin viejän, tehtyä pitkän kierroksen metsän lävitse, pääsivät he Huajapamiin johtavalle tielle. Heidän aikomuksensa oli matkansa jatkaminen Huajapamiin, jossa arvelivat hallitusystävällisen sotajoukon vielä oleilevan ja jossa luulivat tapaavansa eversti Tres-Villas'en, jonka luokse tuo viestin viejä oli lähetetty. Eipä entinen rosvo eikä hänen toverinsakaan aavistanut, että he äsken olivat erinneet juuri tuosta everstistä.