— Vahinko, muistutti viestin viejä, — ett'emme kysyneet tuon herran nimeä. Se oli joku ylhäinen, hallituksen joukossa palveleva upseri, sen huomasin hänen virkapuvustansa.
— Hoh, vastasi Zapote. — Mitäpä hyötyä meillä hänen nimestänsä olisi? Hän on hukassa, pelkään. On siis saman tekevä, mikä hänen nimensä on.
— Kukapa tiennee, vastasi viestin viejä epäillen.
— Se minua enin suututtaa, jatkoi Zapote, — ett'emme voi tehdä mitään hänen eduksensa. Nyt se ainakin on liian myöhäistä, ja sitäpaitsi, Gaspar-hyväni, on meillä tätä nykyä täysi työ omaa tilaamme ajatellessa. Me olemme vielä kaukana turvallisuudesta.
Molemmat miehet jatkoivat matkaansa, hiipien hiljaa ja varovasti viidakon suojassa.
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun he taasen kuulivat metsää samoelevien, don Rafaelia takaa-ajavien miesten äänet. Kumpikin pysähtyi pensaiden muodostaman verhon taakse kuultelemaan. Syvän äänettömyyden vallitessa he kuulivat oksien kahinan ja seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät erään miehen vähän matkan päässä. Hän kävi hiipivin askelin sekä tuliluikku kädessänsä, ja vähän jälkeenpäin ilmestyi kaksi lisäksi ensiksimainitun takana. Kaikki kolme hiipivät varovasti puulta puuhun, käyttäen puunrunkoja satunnaisena suojanansa ja kurkistellen eteenpäin.
Yhdessä näistä miehistä huomasi Zapote vanhan tutun.
— Halloo, Perico! hän huusi.
— Kuka minua huutaa? kysyi Perico.
— Minä… Juan el Zapote.