Tuo eläinraukka ei ollut, vaikka nälän ja janon vaivaamana, tehnyt minkäänlaisia irtipääsemisen yrityksiä. Se seisoi yhä vielä sen puun juurella, johon don Rafael oli sen sitonut.
Taluttaen hevosta ohjaksista, alkoi don Rafael nyt niin joutuin kuin suinkin astua sen pensas- ja köynnöskasvi-sokkelon läpi, joka peitti maan. Aurinko, joka silloin tällöin vilahteli lehvien lomatse, teki hänen suuntansa etelään päin ohjaamisen mahdolliseksi, suuntaan, johon Zapote oli häntä neuvonut menemään.
Eipä viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin äänien kuuluminen sieltäpäin pakoitti häntä pysähtymään.
Sieltä kuului selvästi useamman miehen ääniä, jotka huutelivat toisillensa, ja don Rafael huomasi levottomana näiden häntä lähestyvän. Hän kuulteli tarkasti, vastaisiko tähän yhtään ääntä vastakkaiselta taholta, koska hän siinä tapauksessa olisi saarretuksi tulemisen vaarassa. Hän ei tietänyt vihollistensa lukua, mutta huudot ilmaisivat hänelle, ett'ei jono vielä ollut häntä täydellisesti saartanut, ja että siis vielä oli hiukan pelastuksenkin toivoa.
Hänen näin korvat pörössä kuullellessaan, oivalsi hän erään äänen, josta hän tajusi, ett'ei se tullut keltään ihmisolennolta. Se oli eräin tikan kuivaneesen puuhun nokittamista. Tämä ääni kuului hänen korviinsa ikäänkuin ystävän ääni. Se ilmaisi hänelle, ett'ei sillä taholla, josta se tuli, yksikään ihminen ollut metsän hiljaisuutta häirinnyt.
Silmänräpäystäkään epäilemättä alkoi don Rafael mennä ääntä kohti, linnun kestävän nokituksen johtamana.
Hän oli vielä vähän matkan päässä siitä kuivaneesta puusta, josta tikka haki ruokaansa, kun tuo lintu hänet huomasi ja pakeni metsään.
Don Rafael pysähtyi nyt ja käänsi korvansa kuultelemaan. Iloksensa luin huomasi takaa-ajajiensa äänen heikommaksi. Hän oli siis heistä kau'ennut.
Turvatakseen itseänsä takaa-ajajilta, käytti don Rafael nyt viekkautta, jonka hän oli oppinut intianeja vastaan tehdyillä sotaretkillänsä. Hän otti maasta kaksi kuivaa oksaa, joita hän löi toisiinsa, synnyttäen täten tikan nokittamisen kaltaista ääntä. Tehtyänsä tätä jonkun kerran, hän palasi takasin siihen suuntaan, josta äänet olivat pakoittaneet häntä poikkeamaan. Hän oli vakuutettu tien nyt olevan auki tähän suuntaan, jos ei vaan hänen takaa-ajajansa jälleen palajaisi, joka kuitenkaan ei ollut luultavaa.
Puolen tuntia kuljettuansa pensastossa, pysähtyi don Rafael, virkistääkseen itseänsä papaupuun hedelmillä, jotka hänen ympärillänsä kasvoivat. Niiden mehukas, meloninkaltainen ydin sammutti sekä nälän että janon.