— Peijakas! huudahti neekeri. — Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän minulla ole mitään asetta, enkä voi siis olla teille miksikään avuksi.
— Kuulkaahan, Claro! lausui intiani, ollen vastaamatta toverinsa sanoihin. — Se joka viimeksi kiljui, on koiras. Se huutaa naarasta, kumppaniansa. Se on täältä hyvän matkaa virran yläpuolella. Meidän on mentävä sinne; ja koska ei ole yhtäkään virtaa koko seudussa, jossa ei minulla ammattini varalta olisi kanotia…
— Teillä on siis täällä yksi? keskeytti Claro.
— Tietystikin. Me voimme soutaa virtaa ylöspäin… kanotissa teillä ei ole vähintäkään vaaraa.
— Mutta olenpa kuullut tiikerien osaavan uida kuin hylje.
— Sitä vastaan en tahdo väittää; mutta mitä se haittaa? Lähtekää mukaan vaan!
Sen enempää lausumatta, alkoi tiikerin pyydystäjä varovasti käymään siihen kohtaan rantaa, johon hänen kanotinsa oli kiinnitettynä.
Kun Claro huomasi häntä seuraamisen vähemmän vaaralliseksi kuin yksinänsä jäämisen siihen, missä hän oli, astui hän vastenmielisesti perässä.
Muutamassa minutissa he tulivat kanotin luo, joka oli rosoisesti veistetty ruuhi, riittävän suuri kahdelle hengelle. Sen pohjalla oli kumpaisessakin päässään lavalla varustettu airo ynnä palmun lehdistä palmikoidun maton pätkä, joka soveliaissa tilaisuuksissa toimitti purjeen virkaa. Tällä kertaa Costal kuitenkin heitti maton pois, koska hän ei nyt luullut tulevansa sitä tarvitsemaan.
Intianin sitte irroitettua kokkanuoran, jolla kanoti oli oksaan kiinnitettynä, hyppäsi hän ruuheen ja sijoittui kokkaan. Neekeri asettautui perään. Voimakas työnti rannasta, ja tuo pieni pursi huljahti vesille sekä alkoi, kaksilapaisen airon ajamana, luikua vastavirtaan.