Kova räjähdys ilmaisi uutta tykinlaukausta, ja tällä kertaa tunki luoti portista pihaan erään kapinoitsijajoukon sekaan.
— Vielä kerran! Vielä kerran! huusi don Rafael. — Ampukaa kumoon tuo toinenkin portti, ja sitten eteenpäin miekka kourassa!
Uusi räjähdys, ja uusi luoti lävisti puun, portti huojui ja kaatui rysähtäen kellelleen, jättäen tien avonaiseksi.
Sapeli kourassa ja urhollisten miestensä seuraamana ryntäsi Tres-Villas porttikäytävään.
— Missä se Arroyo-koira on? hän huusi, syöksyen rosvojoukon keskelle ja lyöden maahan kaikki, jotka tulivat hänen sapelinsa tielle, ennenkuin vastausta voitiin antaakaan. — Eespäin, urhoni, hän jatkoi, — ei yhtään vankia, ei yhtään armoa!
Pian oli pihassa ainoastaan rosvojen ruumiita. Ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, olivat paenneet yläkerrassa oleviin huoneisin, joissa he täksi hetkeksi ovia lujittamalla kuolemasta pelastuivat.
— Missä se Arroyo-koira on? Tuhat pesosta sille, joka voi viedä minut tämän pedon luokse! huudahti don Rafael, turhaan rosvoin päällikköä etsittyänsä.
Mutta Arroyon ja hänen toverinsa, Bocardon, etsiminen oli turhaa; sillä kuten lukija muistanee, olivat he ratsastaneet maakartanosta pois, etsimään sen kadonnutta emäntää.
Ruumiit tarkastettiin yksi toisensa perään, mutta ei Arroyoa eikä Bocardoakaan niiden joukossa ollut.
— Eespäin siis, Veraegui! sanoi don Rafael. — Meidän on käyminen heidän kimppuunsa heidän piilopaikassansa. He lienevät lymyssä tuolla ylähällä. Yhtään aikaa ei ole hukattava.