Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se syöksyi ales kalliolta.
Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.
Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta, joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.
Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan, kuin heidän käytöksensäkin oli.
Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä se intokin, jolla he tointansa tekivät.
Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi, päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.
Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.
Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.
Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa, hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien, joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.
Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.