Eräänä edelläpuolen-päivänä näkyi tiellä kolme ratsastajaa, jotka tulivat häntä vastaan.
Ylioppilas juuri silloin johdatti muistoonsa niitä tapahtumia, jotka hänelle viime ajoilla oli sattunut, ja piti sen vuoksi ainoastaan höllästi ohjaksista. Äkkiä kompastui hänen hevosensa tiellä olevaan kuoppaan, ratsastaja putosi satulasta ja satutti päänsä kiveen niin pahasti, että hän meni tainnoksiin.
Tästä jälleen toinnuttuansa, hän huomasi istuvansa tienvierellä, päätä pakottaen ja hevosetta. Hänen luoksensa olivat nuo kolme ratsastajaa pysähtyneet, tarpeen vaatiessa häntä auttaaksensa.
— Poikani, sanoi yksi näistä ylioppilaalle, — teidän tilanne, vaikk'ei vaarallinen, on kuitenkin sangen arveluttava. Parhain, minkä voitte tehdä, on, että istutte jonkun minun palvelijani taakse ja ratsastatte meidän seurassamme takasin San Diego-nimiseen maakartanoon, johon on vaan tunnin matka. Hevosenne on mennyt samaan suuntaan, ja minä annan kartanon paimenten ottaa sen teille kiinni. Te tarvitsette pari päivää lepoa. Sitten voitte jatkaa matkaanne. Mihin te aijotte?
— Valladolidiin, vastasi Lantejas. — Olen matkalla yliopistoon, papintutkintoani suorittamaan.
— Ah, sittenpä me kuulumme samaan säätyyn, vastasi ratsastaja hymyillen. — Minä olen tuo vähäpätöinen apulaispappi Caracuarossa, don José Maria Morelos, nimi, jota te luultavasti ette koskaan ole kuullut mainittavan.
Todella olikin tuo sittemmin niin kuuluisa Morelos tähän aikaan suurelle yleisölle täydellisesti tuntematoin, ja don Kornelion täytyi tunnustaa ei koskaan kuulleensa hänen nimeänsä.
Ylioppilas ei ollut vähän hämillänsä tuon miehen ulkonäöstä, joka oli ilmoittanut itsensä Caracuaron apulaispapiksi. Papin puvuksi olikin hänen vaatteensa todellakin sangen omituiset, paitsi että ne olivat kovin repaleiset. Lisäksi riippui hänen satulansa pu'asta kaksireikäinen pyssy, joista toinen reikä oli haljennut, samalla kun vanha, ruosteinen sapeli roikkui hevosen jalkojen välissä.
Kumpaisetkin palvelijat olivat vieläkin yksinkertaisemmin varustettuina ja pitivät, kukin aimo tuliluikkua kädessänsä.
— Ja te, isä-hyvä, kysyi ylioppilas vuorostansa, — mihin te aiotte, jos saan luvan kysyä?