— Minäkö? Niin, sanoi apulaispappi hymyillen, — kuten äsken teille sanoin, aijon San Diego-nimiseen maakartanoon ja sitten Acapulcoon, kaupunkia ja linnaa valloittamaan.
— Kuinka! Oletteko kapinoitsija? kysyi Lantejas, ei ilman salaisetta vavistuksetta.
— Aivan oikein! Se minä olen ja olen jo kauan ollut.
Koska ei apulaispapin eikä hänen kumpaisen palvelijansakaan päässä näkynyt niitä pirullisia koristuksia, jotka Oajacan piispa oli luvannut kaikille kapinaan osallisille, alkoi don Kornelio luulla, että ei ollut aivan varmaa, että kaikki kapinoitsijat joutuisivat paholaisen valtaan, ja koska hänellä sitäpaitsi ei muuta keinoa ollut, vastaanotti hän tuon äsken hänelle tehdyn tarjoumuksen sekä kiipesi erään palvelijan taakse. Hän kuitenkin päätti, ett'ei hän seuraisi apulaispappia pitemmälle kun San Diego-nimiseen maakartanoon ja että hän niin paljon kuin suinkin lyhentäisi niin epäiltävässä seurassa olemistansa. Tuskin oli hän kuitenkaan tällä tavalla omaatuntoansa rauhoittanut, ennenkuin auringon polttavat säteet, jotka häneen suoraan lankesivat, synnyttivät sellaisen sekamelskan hänen aivoissansa, että hän ei ainoastansa pitänyt kapinata sangen luonnollisena, vaan alkoi myöskin korkealla äänellä laulaa jonkunlaista samassa silmänräpäyksessä sepitettyä sotalaulua, jossa Espanjan kuningasta mainittiin kaikilla muilla paitsi kunnioitusta ilmaisevilla sanoilla.
Tästä hetkestä, aina kunnes tulivat San Diego-nimiseen maakartanoon asti, oli ylioppilas täydellisesti tietämätöin siitä, mitä tapahtui ja vielä monena päivänä jälkeenpäinkin, joina hän makasi polttavassa kuumetaudissa.
Vihdoin tuli hän jälleen tuntoihinsa ja, katseltuaan ympärilleen, huomasi hän kummastuksekseen olevansa pienessä, köyhänpuoleisesti kalustetussa huoneessa. Hän muisti nyt pudonneensa hevosen seljästä sekä Caracuaron apulaispapin kohtaamisen. Hetken kuluttua tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi nousemaan vuoteeltansa ja hoiperteli akkunaan, saadaksensa selkoa ulkoa kuuluvasta hälinästä.
Akkunan alla oleva piha oli täynnä aseilla varustettuja miehiä, joista toiset olivat jalkaisin, toiset ratsain. Keihäitä, sapeleja, pyssyjä ja muita aseita näkyi kaikkialla auringon valossa loistavan. Hevoset hyppelivät pystyyn sekä hirnuivat, ja miehet puhuivat kovalla äänellä, lyhyesti sanoen, piha näytti sotajoukon satunnaiselta leiripaikalta.
Don Kornelion täytyi kuitenkin pian väsymyksestä palata vuoteellensa, jossa hän maltittomasti odotti jonkun tulevaksi, joka voisi antaa hänelle selityksen niistä kummallisista seikoista, jotka hänen ympärillänsä tapahtuivat.
Hetken kuluttua tulikin huoneesen mies, jonka ylioppilas tunsi apulaispapin palvelijaksi. Hän tuli isäntänsä puolesta kysymään, miten sairaan terveys oli.
— Missä, ystäväiseni, minä olen? uteli Lantejas, vastattuaan palvelijan kysymykseen.