— San Luis-nimisessä maakartanossa. Ylioppilas koetti muistella, mutta hän ei päässyt San Diego nimistä maakartanoa pitemmälle. — Te varmaankin erehdytte, hän sanoi.
— Eikö tämä ole San Diego-niminen maakartano?
— Ei, me lähdimme San Diegosta eilen, kun emme olleet enään turvassa siellä. Kuinka te, herra, voitte olla niin varomatoin! Vaikka olisi kuinka hyvä isänmaan ystävä tahansa, ei sitä aina tarvitse huutaa tuulen kuultavaksi.
— En teitä käsitä, ystäväiseni, sanoi Lantejas.
— Kentiesi kuume vielä pitää päätäni pyörällä.
— Sanottuni oli kyllin selvää, vastasi palvelija. — Meidän täytyi lähteä San Diegosta, jossa hallituksen joukot olisivat meidät vanginneet erään isänmaan ystävän, don Kornelio Lantejan, kovalla äänellä pitämän, valtiollisen puheen vuoksi.
— Kornelio Lantejanko! huudahti ylioppilas hätäisellä äänellä. — Mutta sehän olenkin minä!
— Sen kyllä tiedän. Te teitte niin, että kaikki kuuli teidän nimenne. Huoneenne akkunasta te kaikin voimin huusitte ja julistitte isäntäni kaikkien kapinoitsijain ylipäälliköksi. Meillä oli täysi työ, estäessämme teitä ryntäämään Madridiin.
— Madridiin… Espanjassako?
— Noh, parin sadan penikulman merimatka oli teidän mielestänne aivan vähäpätöinen asia. "Minäpä, Kornelio Lantejas," te huusitte, "minäpä tulen kukistamaan hirmuvaltiaan." Vihdoin täytyi meidän lähteä matkaan, ja me otimme teidät mukaamme kantotuolissa; sillä isäntäni ei tahtonut luopua niin innokkaasta liittolaisesta, joka sitä paitsi oli käyttäynyt tyhmästi tässä hyvässä asiassa. Nyt olemme täällä San Luis-nimisessä kartanossa, jossa te, sen vanhan joukon turvissa, joka meihin on liittynyt, voitte ilmaista isänmaanrakkautenne niin kovalla äänellä, kuin haluatte. Sitäpaitsi ei se enään voi teitä vahingoittaa, koska luultavasti hinta jo on luvattu teidän päästänne.