— Miten voi selittää tämän äkillisen hartauden meidän asiaamme? kuului Morelon ääni. Näyttääpä ikäänkuin tuossa nuoressa miehessä olisi jonkinlaiset kuumeenhoureet vaikuttamassa.
— Eipä suinkaan, herra kenraali, vastasi eräs Valdovinos-niminen upseri. — Jos ei siellä pohjalla kiehuisi mitä tulisin isänmaanrakkaus, ei sieltä kuohukaan pinnalle noin nousisi.
— Sama se! vastasi Morelos. — Mutta minä en voi uskoa vaikutuksekseni…
— Ja miksi ette, kenraali? vastasi toinen upseri, juuri kun Lantejas oli kunnollisesti saanut auki silmänsä — Miksi ei tämä nuori mies olisi antautunut teidän vaikutuksenne alaiseksi, samoinkuin minäkin? Tänään näen teidät ensi kerran, eikä teillä kuitenkaan ole innokkaampaa puolustajaa, kuin minä olen. Minä vastaan tästä nuoresta muukalaisesta.
Nämä sanat lausuessaan loi hän Lantejas'een niin viehättävän ja samalla niin ankaran silmäyksen, että se kokonaan valtasi ylioppilaan ja poisti hänestä kaiken vastustamishalun, vieläpä sai hänet vaistomaisella eleellä vahvistamaan tuon puhujan sanatkin.
Tämä mies, joka noin oli mennyt don Kornelioa takaamaan, oli tuo suuri, hirmuinen, voittamatoin Hermengildo Galeana, mejikolaisen kapinan Murat, joka sittemmin useammassa kuin sadassa taistelussa nähtiin hyökkäävän vihollisten taajimpaan riviin, ikäänkuin sodan jumala, nostaen sotahuutonsa: "Tässä tulee Galeana!"
— Noh… olkoon miten tahansa, sanoi Valdovinos, jatkaen puhettansa don Kornelion epäiltävästä isänmaallisuudesta — tiedän kenraali Callejan luvanneen hinnan tuon nuoren miehen päästä samoinkuin omastammekin.
Tässä silmänräpäyksessä jyrisi akkunan alla kanuunan pauke Morelonkin hämmästykseksi.
— Herra kenraali, sanoi Galeana, — tämä kanuna on perintökalu meidän perheessämme. Jonkun Galeanan syntyessä tahi kuollessa sillä ilmaisemme ilomme tahi surumme. Tänään sen pyhitämme koko mejikolaisen perheen palvelukseen. Se on teidän, samoinkuin miekkamme ja henkemmekin.
Tämän lausuttuaan meni Galeana akkunaan ja huusi ukkosen äänellä, joka sittemmin espanjalaisia aina säikähytti: