— Pelkään, ett'ei se käy laatuun, vastasi Morelos; — kaikkiin meidän venheisimme mahtuu tuskin kuuttakymmentä miestä, ja sitä paitsi on saari kuuden kilometrin matkalla meressä. Juuri tähän vuodenaikaan on myrskyjä joka hetki odotettavissa, puhumattakaan siitä yltiöpäisyydestä, että kourallisella miehiä kävisi vahvan linnoituksensa suojassa olevan vartiaväen kimppuun. — Me voimme salaa päästä heidän kimppuunsa, jatkoi tuo pelkäämätöin marsalkka. — Jättäkää se asia minulle, kenraali: minä en huoli vaarasta.
— Sen kyllä tiedän, vastasi Morelos; — mutta tämä uhkayritys on liian suuri, jott'ei se sietäisi tarkkaa punnitsemista.
— Älkää peljätkö sen loppua, herra kenraali! Minä lupaan valloittaa saaren… yhdellä ehdolla.
— Ja se on?
— Että te, niin pian kuin annan merkin ottaneeni Roquetan vartijaväen valtaani, valloitatte Acapulcon kaupungin. Myönnyttekö, teidän ylhäisyytenne, tähän?
Morelos jäi hetkeksi miettimään, silminnähtävästi vastahakoisena sallimaan niin rohkeata yritystä.
Tässä silmänräpäyksessä astui sisään eräs upseri ilmoittamaan kenraalille, että vakoja Costal oli juuri saapunut leiriin, tuoden tärkeitä tietoja.
— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, hänen astua sisään? kysyi marsalkka. — Tällä intianilla on aina joku hyvä miete päässänsä.
Morelos suostui ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Costal telttaan.
— Herra kenraali! hän sanoi, saatuaan puhumaluvan. — Olen äsken huomannut kuunarilaivan ankkurissa Roquetan saaren lähellä. Sen on täytynyt tulla sinne yöllä, sillä se ei vielä ollut siellä eilen.